\documentclass[11pt,finnish]{article} \usepackage[T1]{fontenc} \usepackage[latin1]{inputenc} \usepackage{times} \usepackage{a4} \usepackage{babel} \makeatletter \makeatother \begin{document} \title{M:n portit (työnimi)} \author{Tieteisromaani\\Risto A. Paju 1995} \date{} \maketitle \subsection*{Ensimmäinen osa: Löytö} \section{} Suljin linjan enkä pitkään aikaan kyennyt ajattelemaan yhtään mitään. Esimieheni, Martian Timesin päätoimittaja oli soittanut ja käskenyt minua lähtemään tuota pikaa Titaniin. Aivan aluksi olin kuvitellut ettei suunnitelmistani nyt tulisi mitään mutta muistin heti että minullahan oli muutenkin ollut aikomus lähteä sinne. Titan, sehän oli kauempana kuin pystyin kuvittelemaan. Oli helppo hahmottaa mielessään kuva aurinkokunnasta planeettoineen ja ava\-ruusaluksen reitti Marsista Saturnukseen, mutta kun asia tuli näin konkreetti\-sesti kohdalle se melkein vei järjen. Käsitys\-kykyni pienuus astui vasta nyt esiin; en koskaan aiemmin ollut todella tiedostanut muuta maailmaa kuin kotoisen Marsin, sen ainoat kaupun\-git Port Lowellin ja Dynardian sekä kaksi lähellä kiertävää pikkuis\-ta kuuta. Kaikki muu oli minulle olematonta. Siinä kohdassa pysähdyin ajattele\-maan, mitä oikeastaan olisin muuten tehnyt siellä Jumalan selän takana mikä on muuten aika typerästi sanottu koska Saturnuksen avaruus ja varsinkin Titan ovat lukemattomien suku\-polvien ajan olleet paljon enemmän kuin rohkei\-den kulkijoiden kärsivälli\-syyttä ja mielenter\-veyttä kysyvien tutki\-musretkien kohtei\-ta. Olin jo aikeissa soittaa takaisin pomolle\-ni, osaisin kyllä siltä istumalta keksiä ainakin kymmenen syytä miksi minun ei missään tapauksessa tulisi poistua Marsista. Viime hetkellä muistin kuiten\-kin totuuden itsestäni: olin Titanissa syntynyt, sukuni oli siellä. Tämä oli syynä aikaisempiin matkasuun\-nitelmiini, halusin yrittää palata juurilleni. Tunsin kieltämättä jonkinlaista selittä\-mätöntä vastenmielisyyttä avaruuslentoja koh\-taan, mutta koska en ollut ikinä lentänyt ainakaan niin kauan kuin muistan (olin tosin melko varmasti joskus lentänyt Titanista tänne, varsin nuorena kyllä\-kin) sanoin itselleni ettei ole mitään kunnon syytä olla lähtemät\-tä. Syitäkin oli nyt ilmaantunut yksi enemmän, joten miksi enää viivyttelisin? Olin nimittäin saanut tehtäväkseni laatia erikoisar\-tikkelin eräästä Titanissa vastikään patentoidusta keksin\-nöstä ja oli sinänsä kumma että jouduttiin lähettämään toimit\-taja tekemään juttua kun halvem\-piakin yhteyksiä oli. Martian Times oli kaikesta huolimatta kuiten\-kin vain marsilainen paikallislehti eikä ollut ihme ettei lehdellä ollut toimittajia muualla. Isommat lehdet saivat luvan jäädä meidän jälkeemme, sillä päätoimittaja oli tavalla tai toisella saanut vihiä asiasta ennen muita. Hän oli kuulostanut hieman salaperäiseltä, mutta ei missään nimessä negatii\-visessa mielessä. Sellainen yhteen\-sattuma että joku sukulaiseni olisi kyseinen keksijä ei voinut olla mahdollista. Isälläni oli tosin ollut paha tapa keksiä kaikenlaista, kerran jopa harvinaisen hyvällä menestyk\-sellä mutta häntä ei fyysi\-sessä mielessä enää ollut. Mietin pääni puhki eikä idealamppu sittenkään syttynyt. Lopulta olin kurkkuani myöten täynnä positii\-vista hämmästyksen tunnetta enkä taaskaan onnistunut vähään aikaan tekemään yhtään mitään. Istuin vain paikal\-lani toimettomana miettien olemattomia ja vaivuin kai hetkeksi lievään tiedottomuuden tilaan. Sitten päässäni ikäänkuin soi varoi\-tuskello, soi toisenkin kerran, tällä kertaa kuulin sen aivan oikeasti ja huomasin, että avaruustak\-si jonka esimieheni oli tilannut valmiiksi minua varten oli tullut asunnol\-leni. Kuljettaja sanoi että aikaa ei ollut enää hukattavana ja ahdoin nopeasti joitakin aivan olennaisia tavaroita reppuuni. Istahdin pieneen sylinterinmuotoi\-seen kulkuneuvoon ja päässäni pyöri. Kuljettaja ilmeisesti kysyi minulta jotakin ja sopersin jotain vastaukseksi. Normaali reaktioni tällaisessa sekavassa tilanteessa olisi ollut niskani raaputtaminen, tapa jonka alkuperästä minulla ei ollut aavis\-tustakaan. Nyt kuitenkin huomasin istuvani aivan hiljaa kädet ristissä niskan takana ja kasvoillani oli selittämätön virne. En minä, ja mikä tärkeintä, eikä klaustrofobiani huomannut taksin sisätilojen pienuutta. Pääni oli aivan täynnä, ja kuitenkin se tuntui tyhjältä. Kaikki tämä hässäkkä oli sekoit\-tanut sen pahan kerran, mitä en kuitenkaan pitänyt lainkaan pahana. Havahduin vasta olles\-samme kiertoradalla nähdessäni - \section*{} \section{} Aluksen! Sitä eivät kömpelön kielemme alkeelliset sanat kyenneet todella kuvaamaan. En ollut koskaan nähnyt mitään niin {\it valtavaa, }niin mittavaa ihmismielen ehtymättömän kekseliäisyyden voimannäytet\-tä. Sen mittasuhteita oli hankala arvioida. Keskellä oli valtava, puhtaan valkoinen torni, jonka pintarakenne oli merkittävästi yksinkertaisempi kuin alkuaikojen tieteiselokuvat ovat antaneet ymmärtää. Sen perässä oli säteilysuojan erottamana valtava työntö\-moottori. Tornin edessä taasen sijaitsi pallon muotoi\-nen rakennelma, sekin valkoinen mutta siellä täällä onnistuin erottamaan pisteitä, ik\-kunoita, joita todel\-lisuudessa oli hyvinkin tiheässä. Sen keulasta löytyi muita ikkunoi\-ta huomattavasti suurempi yksilö, läpinäkyvä kalotti jonka alla uskoin avaruuslaivan komentosillan olevan. Pallon täytyi olla sangen kunnioi\-tet\-tavan kokoinen sillä vaikka mittojen arvioin\-ti muuten oli mahdo\-ton\-ta tiesin, että se tulisi pitämään sisällään viitisen tu\-hatta matkus\-ta\-jaa. Törmäsin jälleen lukuun joka oli helppo mate\-maat\-tisesti operoi\-tava mutta todellisena lukumääränä käsittämä\-tön. 5 x 10\raisebox{.6ex}{3} ei kuulosta kovin suurelta mutta kun rupeat laskemaan sen kokois\-ta ihmisjouk\-koa... Taustalla näkyi myös Marsin rengas johon en kiinnittänyt liikaa huomiota. Annetun nimityksen se tuskin ansaitsi jos planeetan renkaalla yleensä tarkoitettiin sellaisia kuin Saturnuk\-sella oli. Se oli aivan liian hienosti sanottu epämääräisestä planeettaamme kiertävästä mielettömän kokoisesta läjästä avaruusromua. Aluksen keskiosan, tornin molemmilla sivuilla oli vielä kaksi kappaletta saman kokoluokan palloja, vielä jonkin verran suurempia kuin matkustamo. Kyseessä olivat ilmeisesti nestemäi\-sen vedyn tankit, jotka tulisivat matkamme aikana syöttämään fuu\-siomoottoria. Kaikki osat oli liitetty toisiinsa seitinohuilla tangoilla niin, että 'tornin' ja jokaisen polttoainesäiliön väliin jäi hyvinkin selvä rako. Joku vanhemman polven tieteiskirjallisuutta harrastanut olisi saattanut aluksen nähdessään töksäyttää vihaisen kommentin sen muodoista jotka eivät olleet nähneetkään virtaviivaista. Ei tarvit\-se tensorilaskentaa selvittääkseen miten lähellä täydellistä vakuumia avaruudessa vallitseva paine on eikä sellaisten avaruusaluk\-sien, jotka eivät koskaan laskeudu planeettojen pinnalle, tarvitse ottaa huomioon väliaineen vastusta. Ehkä kyse oli enemmänkin uskottavuu\-desta, kömpelön muotoisen aluksen kyvyistä tähtitieteellisiin nopeuksiin. Lähestyimme alusta koko ajan sen täyttäessä aina vain suuremman osan näkökentästäni ja aloin vähitellen erottaa enemmän ja enemmän yksityiskohtia. Puhdas, lapsenomaisen viaton innostus pyrki hiljal\-leen nousemaan erilleen tunteideni sekamelskasta. Fyysikko olisi kaiketi sanonut että pääni sisäinen entropia väheni, mikä oli näennäisesti fysiikan lakien vastaista. Toisaalta kun asettuisin hyttiini ja alkaisin levitellä vähiä tavaroitani, mikä myös muuntai\-si kemiallisesti varastoitunutta energiaa suuremman epäjärjestyksen omaavaaksi lämmöksi, maailmankaikkeuden kokoinaisentropia kasvaisi jonkin verran ja luonnon järjestys (!) toteutuisi. Olin taas kerran tuhlannut hyvän tilaisuuden katsella huikeita maisemia tyhjänpäiväiseen pohdintaan ja huomaamattani olimme jo telakoituneet alukseen, 'tornin' keskivaiheille jossa rahti- ja matkustajaportit sijaitsivat. Kuulin heikkoa mutta läpitunkevaa paineentasauksesta aiheutunutta suhinaa minkä jälkeen ovet au\-kenivat. Kiitin kohteliaasti avaruustaksin kuljettajaa ajattelematta kuitenkaan ihmeemmin, mitä oikeastaan olin tekemässä. Minulla ei ollut tapana kiitellä turhan takia palveluista joista olin maksanut täyden hinnan mutta tässä tapauksessa päätoimittaja oli maksanut matkan, myös sen joka oli vielä edessäpäin. Mietin jo hetken, että toisaalta pomoni oli maksanut sen täyden hinnan, mutta en viitsinyt tuhlata aikaa ja vaivaa hyödyttömään sisäiseen taisteluun joten kiitin häntä vielä kerran, eihän se mitään maksanut. Astuin kapeaan arviolta kaksikymmenmetriseen käytävään, jonka päässä näkyivät kierreportaat. Käytävää reunustivat ovet joiden takana oletin lastiruumien sijaitsevan, sillä tämä osa aluksesta ei ollut liian kauniilla sisustuksella pilattu. Käyttämäni liikkumista\-pa ei ollut helpoin mahdollinen aluksen ollessa vielä tasaisella kiertoradalla vailla pitkittäistä kiihdytystä enkä muistanut koskaan aikaisemmin olleeni painottomassa tilassa. Onneksi apunani olivat käytävän molempiin seiniin asennetut kaiteet. Pääsin kuin pääsinkin portaille ja aloin, taas kaiteita apunani käyttäen, nousta ylös mikä oli sanontana täysin harhaanjohtava, eihän painottomuudessa voinut tuntea minkäänlaista alas/ylös-käsi\-tettä. Vilkaisin 'alas' ja kaukana, kenties kymmenien metrien etäisyydellä, näkyi keltaisella pohjalla musta pyörylä jota ympäröi tasaisesti kolme samanväristä 60 asteen sektoria. Radioaktiivista. Tuon luukun taakse oli siis paras olla menemättä fuusioreaktorin takia. Nousin parinkymmenen askelman verran 'ylöspäin' kunnes tajusin, että oli helpompikin tapa. Siirryin portaiden keskelle ja sysäsin itseni suoraan 'ylöspäin' tai oikeastaan eteenpäin. En tarvinnut montaa vetoa päästäkseni matkustamoon johtavalle ovelle, sillä massani ei ollut kadonnut minnekään painoni mukana. Vasta tässä todella sisäistin käsitteiden massa ja paino eron. Matkaa oli vielä parisen metriä kun kuulin kovaäänisistä seuraavan ilmoi\-tuksen: ``Moottori käynnistetään hetken kuluttua. Siirtykää asianmukaisiin paikkoihin.'' Olin hetkessä aivan paniikissa. Minun ei tosiaankaan olisi pitänyt viivytellä niin pitkään. Jotain oli tehtävä, ja nopeasti. Tarrauduin lähimpään kaiteeseen oikealla kädelläni puristaen sitä rystyset valkoisina. Koetin heivata itseni sen yli päästäkseni portaikkoon, mutta unohdin taas massani eikä siitä tullut mitään. Kuulin valtimon sykkivän päässäni ja kylmät hikikarpalot nousivat otsalleni. Avasin suuni selvitäkseni alati lisääntyvästä hengitysilman tarpeesta. Tajusin kuinka kapea 'pystysuora' käytävä oli ollutkaan, ja se tuntui kapenevan koko ajan. Näin seinämien kaatuvan päälleni, puristavan minut kasaan niin etten pystyisi hengittämäänkään. Samassa tunsin heikon nytkäyksen, ja jokin alkoi vetää minua kevyesti {\it alaspäin} minkä myös oikea käteni tunsi. Aloin vähitellen tuntea itseni jossain määrin painavaksi ja järkeni palasi täyttämään päätäni, ottamaan takaisin klaustrofobian valtaaman tilan. Tajusin viimein mitä minun piti tehdä ja nostin itseni kaiteen tasalle, mikä hoitui varsin kevyesti. Sain kuin sainkin kammettua itseni kaiteen yli ja saatoin vihdoin astua portaille tasaamaan hengitystäni. Luukku yläpuolellani aukeni, ja katseeni kohtasi hieman hämmästy\-neet pyöreähköt kasvot, jotka kuuluivat arviolta kolme\-kymppiselle naiselle ja joita reunustivat lyhyiksi leikatut, puner\-tavat ja kiharat hiukset. Hänen silmissään oli jotain epätavallista jota en pystynyt määrittelemään. Koko hänen olemuksensa hehkui sitä saavut\-tamatonta etäisyyden tunnetta enkä voinut kuin katsoa häntä, tuijot\-tamisesta ei voinut puhua sillä en kiinnittänyt huomiotani mihinkään erityiseen, näin hänet kokonaisuutena vaikka en oikeasti nähnytkään kuin hänen kasvonsa ja kaulansa. - Oletko kunnossa? Luulin kuulleeni ääniä sieltä alhaalta mutta en ollut ihan varma. Naisen äänessä oli keveyttä, viatonta luonnolli\-suutta mutta silti se oli rauhallinen. Sain hänestä harvinaisen kypsän vaikutelman. - Luulisin. Olin kai viimeisenä aluksessa. Liiankin viimeisenä, vielä pari minuuttia jahkailua ja olisin taatusti myöhästynyt. Nousin varsinaisen matkustamon puolelle ja suljin luukun. Näin naisen nyt koko kauneudessaan, jota riitti suunnilleen 170 sentti\-metrin verran. Ihmettelin miten saatoin kiinnittää niin paljon huomiota hänen vartaloonsa, joka ei juurikaan eronnut keski\-määräi\-sestä. Nykyään vain sattui olemaan niin että keskivertokin oli hyvin kaunis aikaisempien mittapuiden mukaan. Hänellä oli samanta\-paiset tarkoi\-tuksenmukaiset vaatteet kuin monella muullakin, lyhyet short\-sit, vartalonmyötäinen lyhythi\-hainen paita sekä jaloissaan kevyet sandaa\-lien tapaiset jalkineet. Hän ojensi oikean kätensä. Onneksi huomasin sen heti. - Sally Marielli, Ganymede. - Morgan Hartley, Mars. Tai olen oikeastaan syntyjäni Titanista. - Mmm. Aiot siis palata kotiseudullesi. - Niinkin sen voisi sanoa. Olen kuitenkin toimittaja ja menossa tekemään juttua. - Kuulisin siitä mielelläni. Nyt minulla on kuitenkin tekemistä. - Nähdään. Oli hauska tavata. Sally loi minuun jotenkin poissaolevan katseen ja alkoi nousta portaita ylöspäin. Katsoin kauan hänen peräänsä tietämättä miksi, ainakaan hänen kävelytyylissään ei ollut mitään erikoista. Todella\-kin, painovoima oli palautunut ja se kasvoi hitaasti. Meitä matkus\-tajia oli sittenkin ajateltu, meidät haluttiin totuttaa kiihdytyk\-seen. \section*{} \section{} Vasta Sallyn lähdettyä aloin tulla tietoiseksi ympäristöstäni. Olin kaikesta päätellen jonkinlaisessa varastotilassa. Ympärilläni näkyi huomattava kokoelma erilaisia säiliöitä, varmaankin jätteitä varten. Ihmiskehon tuottamien jätteiden määrä yllätti, oltiinhan täysin suljetussa ympäristössä. En nähnyt kovinkaan kauas ympärilleni mutta arvelin, ettei tila voinut olla kovin laaja, olihan se aivan pallon alaosassa. Halkaisija oli luultavasti muutama kymmenen metriä. Nousin pari kerrosta, jotka nekin olivat erilaisille säiliöille varattuja. Tutkin jokaista kerrosta ylimalkaisesti ja totesin halkaisijan kasvavan kerros kerrokselta. Seuraava olikin sitten huomattavasti kiintoisamman näköinen. Täällä sijaitsivat mitä ilmeisemmin yökerhot ja baarit. Ihmisiä ei näkynyt juuri lainkaan, olihan vielä keskipäivä Maan Greenwichin ajassa, jota kaikkialla Maan ulkopuolella käytettiin. Nousin jälleen kerroksen ylem\-mäksi, täällä olivat aluksen ravintolat sekä kahvilat. Jostain välistä satuin näkemään seinän, jota pidin uloim\-pana ja päättelin aluksen halkaisijan tällä kohtaa lähestyvän sataa metriä. Sitten olivat vuorossa vapaa-ajan tilat. Kahden viikon mittaisella avaruusmatkalla oli tärkeää pitää huoli matkustajien liikunnallisis\-ta tarpeista, ja kaikille oli määrätty päivittäin jonkinlaista urheilua, mistä aluksen henkilökunta piti uskomattoman tarkasti huolen. Näin ympärilläni varsin laajan suurimmaksi osaksi seinättö\-män alueen, joskin siellä täällä erottui ohuehkoja tukipilareita. Korkeutta paikalla oli kolmisen metriä, minkä merkitystä en vielä ollut huomannut. Halkaisija oli varmasti lähes sata metriä minkä huomasin käveltyäni uloimmalle seinälle asti. Niin ainakin päätte\-lin, sillä seinää pitkin kiersi juoksu- ja pyöräilyrata. Juoksurata ei ollut erityisen kalteva, mutta pyöräilyä saattoi harrastaa, mikäli vain vauhtia riitti, pystysuoralla seinämällä. Tällainen tuntui erittäin epätodennäköistä jo suuren halkaisijankin takia, mutta pyöräilyteknologian viimeaikainen kehitys, josta olin varsin tietoinen koska pyöräily oli ylivoimaisesti kätevin tapa liikkua Marsin kaupungeissa ja joidenkin mielestä myös niiden välillä tarkoitusta varten rakennettua tunnelia pitkin, nosti nopeudet parhaimmillaan jopa viiteenkymmeneen metriin sekunnissa, ja varmasti viiden tuhannen joukosta muutamia tosi hurjapäitä löytyi. Tänne oli jo ehtinyt ihmisiäkin, suurin osa heistä kokeilemaan juoksua tuolla pystysuoralla radalla ainakin siihen asti kun kiihdy\-tys aloitettiin. Seuraava kerros oli täynnä verovapaita myymälöitä mutta onneksi tilaa oli jätetty myös vastaanotolle, sillä minun oli luonnollisesti ilmoittauduttava matkustajaksi. Minut neuvottiin yhdenteentoista kerrok\-seen mikä tiesi vielä viiden kerroksen kapuamista kierrepor\-taita pitkin. Ihmettelin jo, mihin juoksurataa täällä tarvittiin. En kuitenkaan heti rynnännyt huoneeseeni vaan päätin jäädä vähäksi aikaa kiertelemään, tullakseni osaksi valtavaa ihmisjoukkoa josta noin puolet näkyi viettävän täällä aikaansa. Suurin osa heistä oli aivan yhtä ihmeissään kuin minäkin, mutta en mielelläni samaistanut itseäni niihin. Heille tämä matka oli elämys sinänsä, he olivat tulleet viettämään aikaansa aluksella, ja kohde oli heille tässä vaiheessa sivuseikka. He ottaisivat matkastaan kaiken irti, ja päätin että niin ottaisin minäkin. Minut oli ohjattu yhdennentoista kerroksen neuvontaan mutta kuten aina, huoneet olivat loogisesti numeroituja ja selviydyin omaani itsekin. Huone oli aika pieni mutta isommasta en olisi millään tavoin hyöty\-nyt. Tarkistin aivan ensimmäiseksi suihkun ja WC:n sillä niistä löytyy useimmiten valittamisen aihetta. Suihku osoittautui miellyt\-täväksi yllätykseksi, se koostui useista sylinterimäisen kopin seinissä olevista suutti\-mista. Jätehuolto-osasto taas kummas\-tutti: istuin oli tavallista pienempi, ilmeisesti anatomisen tii\-viiksi muotoiltu ja sen sivuille oli kiinnitetty tukevat kahvat. Harmaannu\-tin hiuksiani asialla jonkin aikaa mutta heitin sen sivuun, eihän sellaiseen kannattanut aikaansa tuhlata. Muutoin huone vaikutti varsin miellyttävältä. Ovelta katsoen vasemmalle seinälle oli sijoitettu kirjoituspöytä, jonka päällä näkyi tietokonepääte. Suoraan edessäni oli aluksen ulkoseinä, ja siinä tietysti ikkuna joka ei ollut aivan tavallinen: lattia jatkui siinä kohdassa läpinäkyvänä aluksen seinän ulkopuolelle, ja tämä ympäröivine ikkunaseinineen muodosti ulkoneman aluksen kylkeen. Saatoin mennä ulkoneman kohdalle selälleni ja katsella ulos aluksen menosuuntaan, ja läpinäkyvä lattia tarjosi näkymän toiseenkin suuntaan. Vuode oli oikealla seinällä, ja siihen kiinnitetyt turvavyöt vetivät katseeni puoleensa. {\it Sehän on selvä! Jos aluksen sisälle tulee painottomuus...} {\it }Nyt muistin eriskummallisen WC:n ja tajusin, että painottomuudes\-sa\-kin pysyteltävä tiukasti istuinta vasten. Se ei ollut ainoa ongelma mutta päätin yrittää olla ajattelematta mitään muuta. Vasta nyt huomasin, että siellä täällä seinissä ja katossa oli kuin tikkaiden puolia, nekin painottomuuden varalta. Käynnistin kokeeksi päätteen, ja eteeni avautui valtava päävalik\-ko jota en viitsinyt jäädä käymään läpi. Yksi silmäys riitti huoma\-tak\-seni että oli vaikeaa äkkipäätä keksiä jotain, mitä päät\-teeltä ei voisi tehdä. Huoneessa oli myös minibaari. Minua ei oikein huvittanut jäädä pikkuiseen huoneeseeni homentu\-maan kahdeksi viikoksi. En ollut varautunut tähän ollenkaan ja mieleni teki soittaa pomolle ja valittaa, ettei minulle oltu ilmoi\-tettu aikaisemmin. Kahden viikon matkalle olisi sentään ollut hyvä varata jotain tekemistä. En kuitenkaan uskonut että valitukseni tuottaisivat tulosta, joten heitin reppuni vuoteelle ja lähdin ulos. Kerroksen aulassa oleva taulu kertoi minulle kaiken enemmän tai vähemmän oleellisen kunkin kerroksen sisällöstä mutta päätin lähteä tutkimaan alusta omin päin. Aikaa kyllä riitti. \section{} Muutaman päivän kuluttua olin jo onnellisen tietämätön päivien kulusta mikä oli todella hyvä, koska muussa tapauksessa olisin todennäköi\-sesti kuluttanut koko matkan päiviä laskien: {\it vielä niin ja niin monta päivää jäljel\-lä, kunpa pääsisin äkkiä perille }-tilannet\-ta en missään nimessä halunnut syntyvän. Solipsismi alkoi ottaa omi\-aan, olin jo valmis vannomaan että alus oli yhtä kuin koko maail\-mankaik\-keus ja kaikki mitä ulkopuolella näin oli pelkkää harhaa. Itse asiassa alus olikin yksi liikkuva kaupunki, mutta todel\-li\-nen {\it maailma} aukeni vasta ulkopuolella. Onneksi näin, sillä aluksen koko ja kaupunkimaisuus eivät jättäneet klaustrofobial\-le sijaa. Olin kolunnut aluksen kerros kerrokselta jotakuinkin perusteelli\-sesti ja onnistunut jopa löytämään hissin, jolle en tosin löytänyt järkevää käyttöä. Kuten olin jo alussa päätellyt, aluksen henkilö\-kunta halusi pitää huolta kunkin matkustajan terveydestä ja niinpä jokaisen matkustajan avainkortti toimi myös hissikorttina, johon oli varattu yksi hissimatka päivää kohti. Sopii niille jotka eivät syystä tai toisesta ole kykeneväisiä nousemaan omin voimin kolmannen kerroksen yökerhosta ylös huoneisiinsa. Kerrosta omaa huonettani ylempänä sijaitsivat kokoustilat, joihin pelkkä alustava tutustuminen ei riittänyt. Olin ehtinyt osallistua jo kahteen puolitieteelliseen seminaariin aihetyyppiä ``Jos kieltei\-siä todisteita ei ole, se voi hyvinkin olla olemassa'' joissa tapasin paljonkin mielenkiintoisia ihmisiä, mutta syvällisempi tutustuminen sai jäädä. Yleensäkin olin varsin pidättyväinen aluksessa tapaamieni henki\-löiden suhteen ainakin silloin kun en ollut alkoholin vaikutuksen alaisena, mitä en ollut vielä kertaakaan tehnyt reissun aikana. Ainoastaan Sally oli sellainen henkilö jonka olisin halunnut oppia tuntemaan. Vaikka en mielelläni solmikaan uusia ystävyyssuhteita, minulle oli aivan riittävä syy ettei kahden viikon avaruusmatkaa voinut viettää kovin yksin. Olin etsinyt häntä kuin neulaa Marsin pölyisestä pinnasta mutta häntä ei vain näkynyt. Oli sangen epäto\-dennäköistä että Sally viettäisi koko matkan huoneessaan. Tietenkin hänen vuorokausirytminsä saattoi vain olla kääntynyt päälaelleen, niin että hänet olisi voinut nähdä liikkeellä ainoastaan silloin kun itse olin nukkumassa tai muuten vain huoneessani. Matka antoi minulle erinomaisen tilaisuuden harjoitella sopeutu\-mista eri olosuhteisiin, tässä tapauksessa myös suvaitsevaisuutta. Viisi tuhatta matkustajaa muodostivat sangen kirjavan joukon ja luvalla sanoen hieman häkellyin monessa tilanteessa joutuessani vastakkain mielestäni toisinaan jopa naurettavien ihmisten kanssa. Oli vain totuttava asioihin, tai ainakin opeteltava pitämään poke\-rinaamaa. Kaikkein omituisimmissa näkemissäni ihmisissä ei kuiten\-kaan ollut mitään huvittavaa. He olivat hyvinpukeutuneiden ihmisten ryhmä joka käyttäytyi ylen asiallisesti mutta silmiini pisti heti ensi näkemältä lähes täysin valkoinen iho. Parilla yksilöllä oli vielä hieman pigmenttiä jäljellä ja vaikutti siltä että heitä kaikkia vaivasi jokin harvinainen sairaus joka lopulta tekee uhris\-taan albiinon. Tämä ilmiö sai minut tosissani koettamaan olla suvaitsevainen, missä varsin hyvin onnistuinkin. Vielä pari päivää kului ja minusta alkoi tuntua, että olin kokeil\-lut jo kaikkea mahdollista mitä aluksessa saattoi tehdä ja saanut kaikesta tarpeekseni. Harmikseni olin myös huomannut etten löytänyt mitään valittamisen aihetta koko aluksesta. Tavallista laadukkaam\-mat kolmiulotteiset multimediaelokuvat olivat kyllä olleet aivan muka\-via, mutta en ilmeisesti ollut saanut niistä kaikkea irti. Sitten muistin mikä minulta oli jäänyt koko ajan puuttumaan: lukemi\-nen. Juuri tuollaiset taidokkaat multimediaesityk\-set joita tyhmem\-mänkin oli mahdollista täydellisesti seurata olivat vetäneet enem\-mistön kiinnostuksen pois perinteisestä kirjallisuudes\-ta. Olihan totta että kirjojen lukeminen oli paljon vaativampaa kuin passiivi\-nen elokuvien töllöttäminen, lukija joutui itse käyttämään mieliku\-vitustaan luodakseen kirjaili\-jan kehittämän maailman uudel\-leen mieleensä. Tämä oli toisaalta myös erittäin antoisaa. Osoitin päätteen päävalikosta kohtaa ``Kirjallisuus'' jonka alta paljastuneesta valikosta seurasi luonnollisesti ``Scifi''. Tutkittuani aikani eri teosten esittelypätkiä valitsin yhden historian suurim\-mista tieteiskirjailijoista, Arthur C. Clarken sekä tämän teoksen Maan impe\-riumi. Tarinan tapahtumista osa sijoittuu yllättävästi Titaniin ja päähenkilönä on mies, toisen polven klooni. Kloonausta harjoitettiin tuolloin vain Maassa, jonne sankari joutuu matkusta\-maan säilyttääk\-seen perimänsä. Valintani tuli luonnostaan, olinhan itsekin 'palaamassa juurille\-ni'. Matkani kohteena tosin oli Titan, ei Maa. Olisikin sinne voinut matkustaa! Maahan tunnettiin lukuisilla arvonimillä, esimerkiksi ihmiskunnan kehtona, mutta nykyään enemmänkin puhtaana planeettana, jota ei teollisuus pilannut. Myös väestöräjähdys oli estetty yksin\-kertaisella tekniikalla, joka oli nykyään tavallista kaikkialla Aurinkokunnassa: miehet steriloitiin suhteellisen nuorina, kunhan he ensin olivat jättäneet spermaansa pankkiin. Näin jokainen pari pystyi halutessaan hankkimaan lapsen, eikä avaruudessa mahdollinen säteily päässyt aiheuttamaan mutaatioita. Maassa suoritetun puhdis\-tusoperaation tulokset säilytettiin tylyllä tavalla, kukaan ei saanut muuttaa sinne. Enkä usko että olisin kovin hyvin Maassa ja sen kolminkertaisessa painovoimassa selvinnytkään. Luin kirjan kannesta kanteen muutamassa tunnissa ja katsoin pitkästä aikaa ikkunasta ulos. Suurehko sävyltään murrettu oranssi tai hiekanvärinen kiekko erottui selvästi tähtitaivaasta. Näkymä ei kuitenkaan muuttunut miksikään katselles\-sani sitä, joten päätin mennä nukkumaan ja odotella parempia näkymiä seuraavaksi päiväksi. Heräsin kahdeksan aikoihin ja lähdin pienelle aamukävelylle, kahden kerroksen verran ylöspäin ravintolaan aamiaiselle. Takaisin huoneeseen tultuani päätteelle oli ilmestynyt tiedonanto jonka päätin välittömästi lukea. Tänä iltana tapahtuisi jotain huomattavaa. Aluksen lentorata muuttuisi joksikin aikaa arkisen harmaasta elliptisestä hyperboli\-seksi sen ohittaessa Jupiterin tämän kahden lähimmän kuun kiertora\-to\-jen välistä. Tarkoituksena ei ainoastaan ollut varastaa jätti\-planee\-talta liikemäärää vaan myös vaihtaa aluksen polttoainetankit jotka pikku hiljaa hupenivat. Jupiteria ympyräradalla kiertävän aluksen kanssa suoritettaisiin vaihto-operaatio ja pääni täyttyi ajatukses\-ta: entäpä jos vaihto ei onnistuisikaan? Ajautuisimmeko kenties ulkoavaruuteen kun polttoaineen loputtua emme kykenisi jarruttamaan vai joutuisimmeko tekemään lähempää tuttavuutta kaasu\-jättiläiseen? En saanut päätteeltä vastausta. Operaatio oli kaiketi hullunvarma mutta silti minulla oli pienoinen epäilys jota en kuitenkaan kokenut lainkaan pelottavana, pikemminkin kutkuttavan jännittävänä. Kulutin koko sen päivän päätteen aivottomia pelejä pelaten käyden välillä syömässä eivätkä ne sujuneet mitenkään loistavasti. Olin liian jännittynyt voidakseni tehdä mitään järke\-vää. Katselin silloin tällöin ikkunasta Jupiteria joka tuntui kasvavan koko ajan ja täyttävän jossain vaiheessa näkökentän. Pystyin myös erottamaan joitakin kuita. Makasin selälläni puoliksi ulkonemalla tuijottaen Jupiteria ja innostukseni alkoi jo lopahtaa kun yhdeksän maissa kuulin kapteenin antaman tiedotuksen. En oikeastaan kuunnellut mitä hänellä oli sanottavanaan sillä tiesin sen itsekin. Kiekon vasemmalta puolelta ilmestyikin näkyviin pieni huoltoalus, joka kantoi polttoainetta yli oman tarpeen. Samanlaiset neljä säiliötä kuin aluksessammekin oli selvästikin tarkoitus vaihtaa aluksemme vastaavien kanssa huolto\-aluksen kohdatessa sen. Minua väsytti hieman mutta lapsenomainen innostukse\-ni piti minut hereillä. Huoltoalus oli tullut jo niin lähelle että kokonaiskuvaa siitä oli mahdotonta muodostaa. Se siirtyi alaspäin niin, että lähes tyhjät tankit saatiin mahdollisimman helposti irti ja täydet niiden tilal\-le. Käännyin katsomaan alaspäin nähdäkseni huoltoaluksen, joka pysytteli aivan rinnallamme. Tietämättäni miten se tapahtui aluksem\-me nestevetytankit ponnahtivat irti ja alkoivat hitaasti leijua poispäin, huoltoaluksesta vastakkaiseen suuntaan. Uudet polttoainetankit siirrettiin seuraavaksi alukseemme. Ensin kaikki näytti menevän aivan hyvin tankkien liukuessa tasaisesti kohti alustamme, mutta juuri kun niiden olisi pitänyt kiinnittyä siihen jokin hullunvarmassa systeemissä petti, ja tankit jatkoivat kulkuaan. En voinut uskoa sitä. Käytössä ei ollut keinoa tällaisen varalle, järjestelmä ei ollut koskaan aikaisemmin mennyt vikaan. Mietin, miksi havaitsin edelleen painovoiman tunnun vaikka poltto\-ainetankkeja ei ollut. Ehkäpä tornissa riitti tilaa jonkinlaisille varasäiliöillekin. Varastotkaan eivät kestäneet kovin kauan, ja pian painovoima hävisi. Odotin alkavani leijua mutta mikään voima ei vetänyt minua poispäin lattiasta joten pysyin paikallani. Jupiter alkoi vetää alusta puoleensa. Painovoimakiihtyvyys kasvoi sitä mukaa mitä lähem\-mäksi jou\-duimme, ja sain tarkastella mahtavan jättiläisen pintara\-kenteita tarkemmin kuin kukaan aikaisem\-min. En tietenkään tuntenut painovoimaa, koska putosin aluksen mukana. Minkäänlaista kuulutusta ei annettu, kaikki varmastikin tiesivät hetkensä tulleen. Hätäkutsuakaan ei voitu antaa planeetan aiheutta\-man voimakkaan sähkömagneettisen kentän takia, jolta jyrkästi selektiiviset ikkunat kuitenkin suojasivat meitä. Ennen kuin olin ehtinyt ajatella mitään huomasin painuvamme Jupite\-rin kaasukehän sisään. Putoamisemme hidastui hetkellisesti. Kaasukehä oli aluksi miltei näkymätön harso joka tiheni koko ajan ja muuttui jossain vaiheessa käytännössä läpinäkymättömäksi maito\-maiseksi aineeksi. Ei se kuitenkaan täysin estänyt näkyvyyttä sillä näin jotain mitä en olisi koskaan uskonut näkevä\-ni, kappaleen jonka olin tähän mennessä kuvitellut kuuluvan vain tieteis\-fantasioihin. Se oli Jupiterin kiinteä keskus, kaasukehän paineessa hiilestä puristu\-nut valtava timantti. Juuri ennen kuin aluksemme rysähti siihen olin näkevinäni groteski\-en, kaasuke\-hässä asustelevien pilvi\-mäisten elämänmuotojen ikäänkuin ilkkuvan minulle, yksin minulle kaikkien matkustajien joukosta. \section*{} \section{} Katselin jotakin mitä ei ollut olemassa, jotain epätodellista - jotain valkoista. {\it Olenko kuollut ja taivaassa? }mietin. Hetkeksi minut valtasi hyvänolontunne vailla mittaa ja määrää, vailla varsinaista suuruut\-ta. En oikeastaan tuntenut mitään ja tiesin että siinä oli kaikki. Kenties en ollutkaan kristittyjen taivaassa vaan nirvanassa, per\-soonattomana osana maailmansielua. Miten olisin siinä tapauksessa pystynyt ajattelemaan? En omannut selkeää uskonnollista näkökantaa ja maallinen vaihtoeh\-to juolahti mieleeni. Päätin yrittää kääntyä oikealle kyljelleni, ja se onnistui. Nyt huomasin päätäni särkevän. En kyennyt pukemaan seuraavaa ajatustani sanoiksi mutta se kertoi että olin nähnyt unta ja makasin turvallisesti oman huoneeni vuo\-teessa. Miten olin joutunut vuoteeseen ikkunan luota oli arvoitus jota ei maksanut vaivaa ratkaista. Varmaa oli vain että poltto\-ainesäiliöiden vaihto-operaatio oli onnistunut juuri niin kuin oli pitänytkin ja olimme turvassa. Välikohtauksesta eteenpäin päivät seurasivat toisiaan totutun nimettöminä ja harmaina, joskin erään kerran koetin hullunrohkeaa vertikaalista velosipeedausta kuten alan harrastajat tapasi\-vat tuota sairasta pyöräilyn muotoa nimittää. Olin saanut ahtautua pieneen luodin muotoiseen kopperoon ja aloittaa vaivalloisen polkemisen. En ollut erityisen hyväkuntoinen mutta voitettuani alkukankeuden härveli alkoi kiihtyä uskomattomalla voimalla, ja tunsin sen puristavan minut tiukasti istuimen sel\-känojaa vasten. Automaattinen kiilahihnavariaattori piti huolen siitä ettei minun tarvinnut käyttää minkäänlaisia vaihteita, antaa vain mennä. Nopeusmittarin palkin kohottua neljänkymmenen sekunti\-metrin paremmalle puolelle käänsin pyörän hitaasti siirtymään radan pystysuoralle osuudelle. Mieleni alkoi täyttyä omituisella tunteel\-la, aivan kuin olisin ajanut valtavan, pyörivän sylinterin sisällä pysyen itse jotakuinkin paikallani ja painovoiman voimistuen jatku\-vasti. Nopeutta oli tässä vaiheessa reilut viisikymmentä metriä sekunnissa. Se nousi vielä kymmenisen pykälää, ja jollakin hetkellä minusta alkoi tuntua hämärältä, epätodelliselta enkä pystynyt hidastamaan. Sitten en nähnytkään enää selvästi... Muistan vain kuinka palasin tajuihini minuutteja myöhemmin. Polkupyörän automaattinen turvajärjestelmä oli havainnut tajuntani menetyksen, kytkenyt polkimet vapaalle ja aloittanut jarrutuksen sekä ohjannut laitteen tasaiselle nopeuden hidastut\-tua. Vannoin etten enää eläissäni ajaisi polkupyörällä ja päätin juoksun riittä\-vän jatkossa minulle ja kunnolleni. Eräänä päivänä huomasin jälleen päätteelle ilmaantuneen tiedotuk\-sen mistä asiasta kapteenikin informoi. Olimme piakkoin saapumassa käännepisteeseen, kohtaan jossa Jupiterin ja Saturnuksen vetovoimat olivat jotakuinkin yhtäsuuret ja alus sammuttaisi moottorinsa kahdeksaksi tunniksi aiheuttaen painottomuuden. Sain vähän aikaa miettiä miksei suurin osa lennosta olisi voinut olla painotonta. Tajusin kuitenkin että riittävän nopeaan vapaaseen lentoon olisi tarvittu inhimillisesti ottaen aivan liian suuri alkukiihdytys. Ja täytyihän matkustajien mukavuus ottaa myös lennon aikana huomioon, tutun painovoiman piirissä oli aina helpompi olla. Aluksen kääntämisestä olisi tosin selvitty verraten lyhyelläkin painottomuudella, mutta monien matkustajien hakema eksotiikka ja kokeilunhalu oli syynä valintaan. Aluksen väsymättömille moottoreil\-lekin tarjoutui lepotilaisuus. Yksi kiehtovimmista painottomuuden tarjoamista tilaisuuksista olivat uudet seksin saralla avautuvat mahdollisuudet. Asiasta liikkui monenlaisia huhuja, lähinnä sellaisten suusta jotka eivät olleet koskaan seksiä painottomuudessa harrastaneet. Normaalia pienemmässä painovoimassa hoituivat hommat kokemattomilta kuulemma yllättävän kömpelösti, mutta täydellisestä painottomuudesta en ollut kuullut uskottavia kommentteja. Yleinen mielipide tuntui olevan se, että yhdyntä painottomuudessa - jolle oli jo ehditty keksiä oma lem\-pinimi, {\it coitus antigravitus} - oli kaksin verroin parempaa kuin tavallinen. Ainakin erilaisia asentoja saatiin huomattavasti enem\-män. Tietojen puute ja silkka kokeilunhalu aiheuttivat minuun vastus\-tamattoman tunteen perehtyä asiaan henkilökohtaisesti. En oikein itsekään tajunnut mitä olin tekemässä enkä siinä mielentilassa voinut saada päähäni minkäänlaisia haittapuolia. Sally oli ainoa nainen ja henkilö yleensäkin jonka koko viidentuhannen joukosta joten kuten tunsin. Järkeni oli vielä tässä mielessä mukana, en halunnut syöksyä noin vain sänkyyn ventovieraan kanssa. Oikea aivopuoliskoni piti tällaista vasemman mielestä vain hypoteettista tekoa yksinkertaisena ja aloinkin ihmetellä miten homma käytännössä onnistuisi. Joku muu olisi voinut tällaiseen ryhtyä mutta ei Sally, emmehän todella tunteneet toisiamme ollenkaan. Ei ainakaan selvin päin. Painottomuuteen jota kestäisi melkein koko yön oli aikaa vielä vajaa viisi tuntia joten ei kannattanut pitää turhaa kiirettä. Menin alkajaisiksi huoneeseeni päätteen ääreen verestämään vanhoja hakke\-rin taitojani saadakseni selville Sallyn huoneen numeron. Yllätyin aluksen tietokannan alkeellisesta suojauksesta ja sain tietää huoneen sijaitsevan tarkalleen omani alapuolella. Hetken kuluttua alkoi hälytysääni kuulua päätteeltäni, ja ilmestyvä teksti kertoi minun murtautuneen tietokantaan. Kytkin päätteen vaistomaisesti pois päältä tietäen kuitenkin ettei siitä mitään apua enää ollut. Myöhemmin liikkuessani varovaisesti käytävillä ihmettelin miksi kukaan henkilökunnasta ei edes luonut minuun vihaista katsetta. Aivan kuin tieto hakkeroinnistani ei hälytyksestä huolimatta olisi levin\-nyt ollen\-kaan. Ainoa henkilö joka asiasta jotain tiesi istui rauhallisena päätteen ääressä kymmenennen kerroksen ikkunallisessa huoneessa. \section{} Kolusin aluksen taas kerran päästä päähän mukaanlukien torninkin näkemättä jälkeäkään Sallysta. Useat koputukset huoneenkaan ovelle eivät tuottaneet tulosta. Aloin jo uskoa ettei häntä ollut olemassa\-kaan, ainakaan aluksella, ja että alkumatkasta näkemäni henkilö oli ollut jonkinlainen harha mikä selittäisi myös omituisen vaikutelman. Hetken mietin mahdollisuutta kuuluttaa häntä mutta en yksinkertai\-sesti kehdannut. {\it Sally Mariellia pyydetään Morgan Hartleyn huonee\-seen pikaiselle painottomalle.} {\it }Silloin tajusin miten typerä olin ollutkaan. Seksi pelkkänä mekaanisena suorituksena ilman kestävää suhdetta, ajattelehan nyt vähän! Vakituisen kumppa\-nin kanssa asiaa olisi voinut harkita. En viitsinyt olla edes petty\-nyt. Päätin viettää uuden kokemukseni aivan kuten koko aikaisemman matkaosuuteni, yksin. Pitkästä aikaa muistin huoneeni ikkunarakennelman tarjoamat näköalat ja hämmästyttävän kirkkaasti näkyvien tähtikuvioiden seasta löysin vaalean oliivinvihertävän kiekon jonka sivuilla erottuvat värikkäät, selkeästi tunnistamattomat alueet kuuluivat eittämättä renkaisiin, joiden vuoksi tuo lauantain tähti tunnettiin myös aurinkokunnan jalokiven nimellä. Tunsin painovoiman kevyesti häviävän. Se oli aivan kuin ainoassa matkan aikana näkemässäni unessa, nyt vain kykenin olemaan täysin rauhallinen. Nousin istumaan ja aloin hitaasti leijua vinosti ylöspäin. Suoristin itseni ja yritin kääntyä pituusakselini ympäri mutta en saanut mistään otetta joten odotin pääseväni kattoon. Saatuani kiinni katossa olevasta kaiteenpätkästä käännyin voidakseni huomata jälleen kerran käsitteen 'ylöspäin' horjuvuuden. Siirryin takaisin ulkonemaan katselemaan huikeita näkymiä. Alus alkoi hitaasti kääntyä eikä ollut konsti eikä mikään pysytellä koko ajan sopivassa asennossa voidakseni säilyttää katseeni jotain tiettyä taivaankappaletta kohti. Minun tarvitsi vain kääntyä aina hieman ja muistaa pysäyttää liikkeeni ajoissa, muuten olisin jatka\-nut lähes ikuista kiertoa (ainakin näiden kahdeksan tunnin ajan). Ajattelin miten hankalaa painottomuudessa oikeastaan oli enkä enää tuntenut kovin suurta halua coitus antigravitukseen. Ties mistä sain epämiellyttävän mielikuvan katonrajassa rauhallisesti uniaan viettä\-västä yksilöstä jonka yhtäkkinen painovoiman palautuminen pudottaisi kovalle lattialle ja toivoin että kiihdytys aloitettaisiin vähintään yhtä pehmeästi kuin aivan matkan alussakin. Vietettyäni pari tuntia painottomuudessa olin jo aivan varma siitä ettei siinä ollut mitään tavoittelemisen arvoista ja aikaisemmin avaruuslentojen uranuurtajia kohtaan tuntemani kunnioitus alkoi osittain muuttua sääliksi niiden vaikeiden olosuhteiden takia joita he olivat joutuneet kokemaan. Vieläkin varmemmaksi tulin kun pahoin\-vointi alkoi, siitä oli varoitettu mutta vain harvat olivat otta\-neet varoitusta tosissaan. Siirryin mahdollisimman nopeasti WC:n puolelle mikä ei todellakaan ollut kovin nopeaa, täytyi pitää mieles\-sä edelleen omaamani massa ja sen hitaus. Päästyäni perille olin jo valmis ja ajattelematta kunnolla seurauksia oksen\-sin. Suunnittelijat olivat kuin olivatkin ottaneet tämän mahdollisuuden huomioon, viemäreissä vallitsi huomaamattoman pieni alipai\-ne ja mahalaukkuni sisältö valui siististi sinne, minne se kuului\-kin. Olin todella iloinen ettei minun tarvinnut kutsua siivoo\-jia - millainen sotku olisikaan syntynyt jos olisin antanut ylen muualla huoneessani painottomuuden aikana! Päätin mennä lepäämään, vyötin itseni kiinni vuoteeseen ja nukahdin pian. \section{} Näin edessäni sinertävän vaaleanpunaisen taivaan ja alempana vihreän maan. Olin ilmeisesti kukkulan laella. Alhaalla näkyi laajalle levittynyt lasitor\-neista rakennettu kaupunki jonka koon valtava etäisyys teki epämääräiseksi. Lasitornit heijastivat laskevan, sinisen säännöllisen tetraedrin muotoisen auringon valoa ja siellä täällä tornien sisällä liikuskeli pieniä tummia pisteitä. Lähdin kävelemään rinnettä alas kaupungin suuntaan mikä ei ollut helppoa, sillä maasto oli kauttaaltaan suurien läpinäkyvien kvartsikiteiden peitossa. Rinne jyrkkeni koko ajan ja minun oli kiihdytettävä vauhtini juoksuksi etten olisi kaatunut. Sitten niin kuitenkin kävi. Lensin aluksi jonkin matkaa ilmassa, ja ajatukseni lensivät kaksin verroin kauheammin. En olisi kovinkaan mielelläni törmännyt noihin teräviin kiteisiin enkä nähnyt vaihtoehtoa. Olin juuri osua maahan kun päähäni kohdistui suunnaltaan määrittelemätön, voimaton isku mikä ei voinut vielä johtua maahan osumisesta. Se aiheutti minulle hetkelli\-sen muistinmenetyksen ja ei aikaakaan kun olin taas ilmassa, ja tällä kertaa lensin aivan oikeasti. {\it Niinpä niin, unohdin osua maahan ja tässä sitä nyt lennetään, }ajattelin turhautuneena. {\it Eihän siinä nyt ole mitään järkeä! } Lensin lasikaupungin yläpuolelle ja näin ympärilläni etten ollut ainoa joka oli pudonnut maahan unohtamatta osua siihen. Muutamia hahmoja - aiemmin nähneeni pisteet - lenteli aivan kuten minäkin, ilman minkäänlaisia laitteita. Lähestyin erästä ja huomasin niiden kaikkien olevan identtisiä ja muistuttavan erehdyttävästi Sallya, ainakin kasvojen osalta. Vartalo oli groteskisti liioitellun naisel\-linen: valtavat, pinkeät rinnat, infinitesimaalinen vyötärö ja takamus samaa kokoluokkaa kuin rinnatkin sekä epätodennäköisen kiinteä. Naisten iho oli tosin tummempi, lähinnä pronssinvärinen. Kaiken tämän pystyin näkemään, sillä kellään heistä ei ollut vaat\-teita. En nähnyt omaa vartaloani mutta minut valtasi kaamea tunne omasta alastomuudestani. Naisilla oli vähän liiankin ystävälliset ilmeet ja jokainen heistä viittoi minua tulemaan luokseen. Asetelma oli selvä: minä, Sally ja painottomuus. Muun hyvän lisäksi tämä kammottava uni antoi minun vapaasti käyttää aivojani enkä silti pystynyt itse vaikuttamaan siihen. Heräsin yltä päältä hien peitossa. Unikuvat eivät häipyneet mielestäni millään niin kuin ne joskus valitettavan usein tekivät. Onneksi painovoima oli jälleen palannut. Tuntui aivan kuin joku olisi riivannut minua. Miten muuten pystyisin selittämään tämän, ja lisäksi päätteelleni salaperäisesti ilmesty\-neen hälytyksen tietokan\-taan tunkeutumisesta? Olihan aivan mahdol\-lista että Sally olisi minuakin etevämpi hakkeri ja olisi pystynyt siirtämään päätteelleni ilmoituksen, mutta mikään hakkeri ei voi kaiken järjen mukaan tunkeutua toisen ihmisen mieleen. Sellaiseen vaaditaan korkeampia, tavallisen ihmisen ulottumattomissa olevia taitoja. \section{} Taas kului monta päivää joista oli mahdoton pitää lukua. Kun sitten eräänä aamuna tavallista virkeämpänä heräsin ja menin aamiaiselle, näyttivät ihmiset tavallista energisemmiltä ja hymy oli huomattavas\-ti herkemmässä kuin varsinkin aivan viime päivinä. Kysyin hienova\-raisesti asiasta pöytäkumppaniltani ja vastaus oli lyhyt mutta iloisen painokas: - Tänään on viimeinen matkapäivä, ja illalla saavumme perille! Olin ällikällä lyöty. {\it Näinkö nopeasti se menikin?} {\it }Ei se mikään ihme ollut, enhän ollut laskenut päiviä missään vaiheessa mikä oli tosiaankin osoittautunut hyväksi. Tällaisessa tilanteessa käytin tuhat kertaa mielummin sanaa 'jo' kuin 'vasta'. Söin pikaisesti aamiaisen joka tällä kertaa tuntui maistuvan paljon paremmalta kuin koskaan matkan aikana. Kävelin takaisn huoneeseeni ja asetuin selälleni ulkonemaan, ensimmäistä kertaa senhetkisen kiihdytysvaiheen aikana. {\it Saturnus? Noin pieni, ja aivan Jupiterin näköinen. Ja missä ovat renkaat?} {\it }Ihmettelin aikani kunnes muistin painottomuutta edeltäneen tiedon\-annon. Alus oli tietysti kääntynyt 180 astetta ja aloittanut jarru\-tuksen, joka sisällä tuntui aivan samalta kuin kiihdytyskin. Kuljim\-me takaperin kohti Titania alati hidastuvaa vauhtia. Nousin ylös ja asetuin polvilleni. Saturnus levittäytyi eteeni mahtavampana kuin missään kankeissa kuvissa. Sen väriä oli mahdoton määritellä, se oli yhtäaikaa kirkkaansininen ja vaalea oliivinvih\-reä. Itse planeetta vaikutti sangen mitättömältä verrattuna valtavaa joukkoon sitä kiertäviä kiven ja jään siruja, jotka muodostivat renkaat. Jossain historiallisessa teoksessa olin nähnyt kaksiulot\-teisen kuvan 'äänilevystä' joka nyt palautui mieleeni. Se oli ollut kauttaaltaan musta värillistä keskustaa lukuunottamatta kun taas nuo jättimäiset renkaat sisälsivät kaikki mahdolliset värit, ehkä vähän enemmänkin. Pääpaino oli kuitenkin kaasujättiläisen sävyillä. Se päivä meni harvinaisen mukavasti vaikka sisältö ei tarjonnut\-kaan mitään uutta. Olin luonnollisen jännittynyt ja erehdyin jossain välissä jopa laskemaan vielä jäljelläolevia tunteja. Karistin sellaiset ajatukset mielestäni urheilun merkeissä. Kerran käväisin katsomassa ikkunasta josko Titan olisi näkyvissä sillä tiesin olevamme jo riittävällä etäisyydellä mutta katselu jäi sikseen kyseisen kuun ollen juuri siirtynyt Saturnuksen varjoon. Ajatus viikkojen pimeydestä masensi hiukan mutta en antanut sille liikaa sijaa innostukseni joukossa. Vihdoin aluksemme 'parkkeerattiin' Titania kiertävälle radalle ja painovoiman tunne hävisi. Kaikki yllättyivät hieman mitä en ollen\-kaan halunnut hyväksyä, olisihan sellainen pitänyt tietää. Pinnalta, lentoasemalta lähetettiin kokonainen laivasto avaruusbusseja matkus\-tajia noutamaan. Henkilökunta kiitti meitä onnistuneesta matkasta ja niin edelleen ja neuvoi meidät torniin jonne bussit kiinnittyisivät. Katselin hetken aikaa ihmismassojen kömpelöä liikehdintää, siirryin kierreportaiden keskelle ja panin itseeni vauhtia. Aluksi vain muutamat nuoret seurasivat perässä ja saimme hetken aikaa nauttia hämmästyneistä katseista mutta nähtyään miten helppoa se oli liit\-tyivät kaikki, osa tosin epäröiden, mukaan ja arvaahan sen millainen suma syntyi. Onneksi olin ensimmäisenä 'putkessa' ja pääsin ensim\-mäisten joukossa bus\-siin. Avaruusbussin laskeuduttua Clarke Cityn planeettainväliselle lentoasemalle olin ymmälläni. Minulla ei ollut hajuakaan paikoista ja saatoin vain toivoa että henkilö jota minut oli lähetetty haas\-tattelemaan olisi tullut vastaan. Kävelin sekaisen näköisenä pitkin lentoaseman laajaa aulaa reppu olallani näyttäen varmaankin eksyneeltä retkeilijältä. Titanin puolikas painovoima ei tuntunut ollenkaan kummalliselta sillä se oli hyvin lähellä käännepisteen jälkeistä kiihdytystä vastaava. Esimie\-heni ei ollut järjestänyt minulle hotellihuonetta, oli vain mainin\-nut että saisin yöpyä sen keksijän luona mikä tuntui liian ystäväl\-liseltä näinä aikoina joten en voinut edes kysyä tietä mihinkään. Huomasin noin kymmenen metrin päässä edessäni ystä\-vällisen näköi\-sen miehen jossa oli jotain selittämätöntä tuttua. Hän oli arviolta 180-sentti\-nen (tuuman verran minua pidempi), suunnil\-leen minun ikäiseni mutta kasvoiltaan jotenkin nuoren näköinen. Hänen tummat ja kiharat hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut {\it (kuten aina ennenkin)} {\it Mistä tuo tuli?} {\it }ja hän oli vartaloltaan hoikka, missä hän ei lainkaan erottunut muista asemalla näkemistäni henkilöistä. Tummissa, suurissa silmissä oli jotain samaa kuin Sallynkin silmissä, jotain epätodellista mutta kuitenkin miellyttävää. - Olette varmaankin se toimittaja, mies sanoi. - Niin, Martian Timesista. Morgan Hartley. - Adam Korsmo. Hätkähdin. Tuijotin häntä syvälle silmiin ja ajatuksissani siir\-ryin kaksi vuosikymmentä taaksepäin, aikaan jota en ollut uskonut muista\-vani. Olin ulkona Titanin tappavassa kaasukehässä suojapuku ylläni, varmaankin taas kerran leikkimässä. Kaatua mätkähdin seläl\-leni mikä ei onneksi sattunut kovin paljon, olihan putoaminen suhteellisen hidasta. Suojapukuni oli kuitenkin repeytynyt niskani vierestä osuessaan ilmeisesti terävään kiveen, onneksi en itse ollut vahingoittunut - vielä. Aloin hädissäni pidellä niskaani oikealla kädelläni mutta siitä ei ollut apua, kaasut virtasivat esteettä läpi sormieni. Pian ystäväni oli tullut apuun. Hänen kasvonsa, silmänsä, hiustyylinsä... mikään ei ollut muuttu\-nut. Kiersin käsivarteni tiukasti hänen ympärilleen, ja hän teki samoin. Mieleni oli täynnä muistoja, vaan ei yhtään ajatuksia. Tunsin jonkin lämpimän ja kostean valuvan poskeani pitkin suuhuni, jossa aistin laimean suolaisen maun. \section{} Kävelimme kaupunkiin läpinäkyvää tunnelia pitkin. - Tämä on uskomatonta! ihmettelin. - Pomo kuulosti tosi salaperäi\-seltä mutta en millään voinut arvata.. Tiesitkö sinä tästä mitään? - En, täytyy myöntää. Pomollasi on ollut aikamoinen homma. - Niinpä. En silti oikein pidä siitä että taustaani on pengottu. - Ajattele kuitenkin minkä palveluksen hän on tehnyt. Minäkin olin jo unohtaa sinut, enkä usko että olisimme muuten osuneet yhteen. Pian saavuimme kaupunkiin joka oli mahtavampi kuin olin kuvitel\-lut. Mielettömän kokoinen läpinäkyvä kupu peitti ylleen korkeita rakennuksia joita olisi ollut mahdoton rakentaa Marsin painovoimas\-sa. Rakennukset taas pitivät sisällään kaikkiaan yli sata tuhatta asukasta mikä oli kunnioitettava suoritus näinkin kaukana Aurinko\-kunnan keskuksesta Marsista. - Titan onkin sitten ulko\-planeet\-tojen keskus, kehaisi Adam. - Olet kuulemma keksinyt jotain aika huomattavaa, sanoin vihjaten. - Oikeassa olet, mutta ei nyt puhuta siitä. Joku ulkopuolinen voisi vaikka kuulla mikä ei olisi sinun kannaltasi kovin mukavaa, jos se joku sattuisi olevaan vaikka kilpailevan lehden toimittaja. - Missä muuten asut? Olen jo pikkuisen väsynyt enkä haluaisi tänään jäädä pahemmin kiertelemään. - Kämppäni on kaupungin laidalla, tässä aika lähellä. Olen töissä hiukkaslaboratorios\-sa, se sijaitsee sieltä vähän matkaa kaupungin ulkopuolella. Kävelimme syrjäisiä kujia pitkin näkemättä paljonkaan ihmisiä. Saavuimmekin perille mielestäni yllättävän nopeasti ottaen huomioon ystäväni käsitteen 'aika lähellä'. - Astu matalaan majaani. - Kiitos. - Ennen kuin näytän mitään {\it muuta, }kysyi Adam kohottaen kulmiaan, voisitko pistää nämä lasit päähäsi? - Ei kai siitä haittaakaan voi olla. Asetin Adamin antaman paksuja aurinkolaseja muistuttavan Titanin puolitettuun painovoimaankin nähden yllättävän painavan laitteen päähäni ja hetken päästä näin kaiken kuten aiemminkin mutta siellä täällä lenteli vailla määränpäätä pieniä kirkkaanvihreitä pisteitä. - Kieltämättä mielenkiintoista, mutta voisitko nyt näyttää sen keksintösi? Ja mikä tekee näistä laseista niin pirun painavat? - Ne lasit sattuvat vain olemaan uusi keksintöni, ja kuten varmaan tiedät, isäsi kehit\-tä\-mä materi\-aali painaa melkoisesti. - Siis mitä? Yritätkö sanoa että olen raahannut itseäni kahden viikon ajan tänne periferiaan näiden lasien takia? Lasien, joilla voi katsella hassuja vihreitä pilkkuja heilumassa umpihumalassa sinne tänne?! Huomasin raapivani niskaani ja huutavani tarpeettoman kovaa joten yritin rauhoittua. - Ne hassut vihreät pilkut ovat muuten neutriinoja, tai oikeastaan määrätyn kokoisia neutriinoryhmiä. Yritin kovasti väittää vastaan tietämättä edes kunnolla mistä puhuin. - Neutriinot, nehän läpäisevät kaiken. Ei niitä {\it voi }nähdä. - Läpäisevät kaiken paitsi isäsi materiaalin. Ohuena kerroksena sitä voi käyttää vaikka kannettavaan neutriinoilmaisimeen. Käsität\-kö, millaisia uusia ovia ihmiskunnalle avautuu? - En silti tajua, ketä ne voivat hyödyttää. {\it Neutriinoja on kuin Marsin tomua, niin ettei niitä toisistaan voi erottaa...} {\it }- Älähän nyt innostu, naurahti Adam. - En minäkään - {\it vielä. }Kunhan saamme tarvittavan rahoituksen... - Mistä muka? näpäytin. Adam meni hiljaiseksi. - Tiedätkö muuten ISL:n? hän kysyi sekunnin päästä viattomasti. {\it Asiasta kolmanteen, }ajattelin. - Interplanetaarinen Skeptikkojen Liitto? Tietysti, olen jäsen. - Hyvä homma, niin olen minäkin. Huomenna olisi nimittäin ainut\-laa\-tuinen esitys, täällä Titanilla. Lähdethän mukaani? - Kun nyt tänne asti on tultu niin mikä ettei. Mutta voisitko vähän tarkentaa? - Kerron sitten. Adam ojensi minulle videokameran. - Otahan ne lasit pois ja katso tätä. Kameran etsimessä näkyi vastaavanlaisia pisteitä kuin laseillakin mutta nyt niitä oli usean värisiä. - Tähän olen konstruoinut paremman version neutriinoilmaisimesta\-ni. Painoa on saatu pienemmäksi tiheän materiaalin kalvoa vähentä\-mällä. Laite osaa lisäksi erottaa elektroni- myoni- ja tauneutriinot jotka näkyvät vastaavasti punaisina, vihreinä ja sinisinä. - Täällähän näkyy välistä muunkin värisiä, valkoisiakin. - Eri värit tietysti sekoittuvat jos ne sattuvat olemaan kovin lähekkäin. Minua alkoi pikkuhiljaa väsyttää toden teolla enkä ollut jännityk\-sissäni syönytkään pitkään aikaan. - Ei sinulla sattuisi olemaan mitään syötävää? - Anteeksi, ihan totta. En huomannut kysyä aiemmin, olet tietysti nälkäinen pitkän matkasi jälkeen. Kelpaisiko vaikkapa paikallinen erikoisuus, Xorata? - Mikä tahansa käy. Kiitos. \section{} Levättyäni yön yli olin monin verroin virkeämpi. Yö täällä oli käsitteenä verrattavissa suuntiin ylös- tai alaspäin painottomuudes\-sa; varsinaisen yön kesto oli viikkoja mutta ihmiset nukkuivat täysin Maan ajan mukaan tai sitten miten kukin parhaaksi katsoi. Herääminen ei kuitenkaan tuottanut ongel\-mia, sillä asunnossa oli riittävä valaistus. Paloin halusta selvittää Adamin uuden keksinnön toimintaperiaat\-teen. Esitin hänelle kysymyksen toisensa jälkeen joihin hän vastasi tiedemiesmäisellä tarkkuudella. Osa vastauksista tuntui kuitenkin valmiiksi mietityiltä tekosyiltä. -- Mitä hyötyä tiheän aineen kalvosta on kun vain murto-osa kaikis\-ta näkemistäni neutriinoista lentää suoraan siihen? - Laite ei havaitsekaan niitä suorasti vaan aistii niiden aiheut\-ta\-mat, pienen pienet muutokset heikon ydinvoiman kentissä. Tiheydel\-lä varmistetaan että jokainen vaikutusalueella oleva neutriino huoma\-taan, nehän ovat käsittämättömän pieniä. En usko että saisit mitään irti tarkan toimintaperiaatteen selostuksestani. - Älä ole niin varma. Anna tulla vain! - Ehkä joskus myöhemmin. Se on aikaavievä juttu... Epäilin ettei edes keksijä itse tiennyt kehittämänsä laitteen toimintaperiaatetta ja aloin ihmetellä miten keksimisestä olisi siinä tapauksessa tullut yhtään mitään. Toisaalta, ei Newtonillakaan ollut ollut hajuakaan painovoimakentän todellisesta luonteesta tai gravi\-tonien olemassaolosta joten jätin asian sikseen. \section*{} Sen päivän kiertelimme Clarke Cityn kaduilla ja kujilla Adamin esitellessä minulle kaupunkia. Mietin miksi en muistanut yhtään mitään ja hän kertoi että kaupunki oli rakennettu kokonaan uusiksi ja vanha oli ``jyrätty matalaksi''. Todellisuudessa vanha oli pikku hiljaa purettu rakentaen samalla uutta. Yllätyin tosissani kun kellon ollessa tarkalleen 14.17 GMT kuulin jyrinää ja alkoi sataa vettä. - Mitä tämä oikein meinaa? Olen kuullut että tällaista tapahtuu harva se päivä Maassa mutta.. eihän tämä ole luonnollista. - Ei olekaan. Sattuu kuitenkin olemaan niin, että useimmat asuk\-kaat ovat entisiä maalaisia ja tämä on yksi tekijä joka auttaa heitä sopeutumaan. Titan tarvitsee asukkaita. - Mutta miten se muuten hyödyttää? tivasin. - Ajattele nyt, miten helppo tapa se on pitää kaupunki puhtaana. Ilmakin raikastuu hiukan. - Totta, mutta onko kastuminen sitten kivaa? kysyin nyrpeänä ja yltä päältä vedessä. - Itse asiassa on, kun siihen on kerran tottunut, vastasi Adam tyytyväisen kuuloisena. Myöhemmin suunnilleen kuuden aikoihin kävimme Adamin asunnolla noutamassa videokameran ja suuntasimme kulkumme kohti Titanin kongressikeskusta. Inter\-planetaarinen Skeptikkojen Liitto johon me molemmat olimme kuuluneet melkein yhtä kauan järjesti jäsenille maksuttoman esityksen, josta ei oltu annettu tarkempia lisätietoja mutta oli ilmeistä että esiintyjä omasi paranormaaleja kykyjä. Skeptikkona jokainen jäsen oli tietenkin valmistautunut todista\-maan näytöksen huijaukseksi. Mukanamme olevalla videokameralla minun ja Adamin oli tarkoitus kuvata koko tapahtuma ja tutkia taltio jälkeen päin perusteellisesti. Näin meille jäi aikaa seurata esitys\-tä puhtaalla mielenkiinnolla. Suuri sali jossa kyseinen näytös oli määrä pitää kello 18.00 oli tupaten täynnä ja saimme näennäisen huonot paikat, seisomapaikat salin perältä. Ei seisomisessa mitään pahaa ollut, painoinhan vain puolet siitä mitä normaalisti eikä ketään ollut tukkimassa näkökent\-täämme. Onnistui sattumaan niin mukavasti ettei meidän tällä kertaa tarvinnut syyttää itseämme siitä ettemme olleet tulleet hyvissä ajoin. Esiintymislavan oikeassa laidassa seisoi naishenkilö, luultavimmin pääesiintyjän avustaja, joka kiinnitti hetkeksi huomioni lähes valkoisen ihonsa vuoksi. En ajatellut asiaa sen kauemmin, omitui\-suuksiin oli jo aluksella ehtinyt tottua ja Titan oli täynnä mieles\-täni normaalia selvästi hoikempia ihmisiä. Pian salin ovet suljettiin ja valot himmennettiin lukuunottamatta esiintymislavalle suunnattuja spotteja. Esiintyjä käveli rauhalli\-sesti väliverhon takaa näyttämölle {\it (hänessä on jotain tuttua)} jääden seisomaan pienen pöydän viereen. Se oli Sally! Olin jo huutaa sen ääneen kunnes tajusin etteivät aika ja paikka olleet oikein sopivia. En maininnut Adamille mitään, ja tuskin hän huomasi minussa mitään erikoista kiinnitettyään huomionsa esiintyjään. Metallisella sohvapöydällä oli suurehko, tumma ja kiiltävä kiven\-murikka. Pöydän toisella puolella seisova avustaja nosti kiven vaivalloisesti ja pyysi vapaaehtoista tarkistamaan sen. Kivi vaikut\-ti täysin tavalli\-selta kimpaleelta titaniittia ja oli erittäin epätodennäköis\-tä että siihen olisi piilotettu jotain. Sitten seurasi suuri hetki. Avustaja ilmoitti yleisölle että kaikkien tuli olla ehdottoman hiljaa mikä oli välttämätöntä onnistu\-misen kannalta. Vielä jäljellä ollut pienoinen puheensorina lakkasi. Sally vilkaisi lyhyesti pöydällä olevaa kiveä ja kääntyi suoraan sitä kohti. Salissa vallitsi haudanhiljaisuus, mikä oli suorastaan painostavaa. Hiljaisuuden saattoi kuulla ja se sai monet hermostu\-maan ja kuulemaan olemattomia ääniä, jotka todellisuudessa olivat heidän ei-dominoivien aivopuoliskojensa tuotetta vastalauseena kuuloaistin käyttämättä jäämiselle. Seuraavia tapahtumia harva paikallaolija muistaa todella nähneensä tai jos muistaa, unenomaisina katkelmina joita on mahdoton yhdistää todellisuuteen. Kivi alkoi kohota pöydältä ilmaan. Ensin niin hitaasti että liikkeen hädin tuskin huomasi mutta se kiihtyi nopeas\-ti ja loppui murikan jäätyä leijumaan noin puolen metrin korkeudelle pöydästä. Useimmat yleisöstä olivat täynnä aitoa ällistystä, toiset jopa pelkoa. Harvat tosiskeptikot yrittivät kaikin voimin löytää heikkoa kohtaa joka osoittaisi tapahtuneen huijaukseksi löytämättä minkään\-laista. Ti\-taniitti\-kimpale leijui edel\-leen järkähtämättä paikal\-laan. Rauhal\-lisin liikkein avustaja otti suuren teräksisen renkaan ja pyöritteli sitä kiven ympärillä sulkien näin pois osan huijauksen mahdollisuuk\-sista. Adam ja minä tuijo\-timme tapahtumaa kuin transsissa emmekä kyenneet tekemään mitään. Se oli todella kammotta\-vaa. {\it Tuo ei ole totta. Ei ole, ei varmasti. Se ei voi olla. } {\it (yliluonnollista)} Juuri kun eskapismini alkoi olla äärirajoillaan muistin erään tärkeän asian. {\it Kamera. Minun on saatava tuo talteen.} Samassa levitoiva kivi sinkoutui salin takaosaan jääden pyörimään lähelläni istuvan miehen pään yläpuolelle. Hän jähmettyi pelosta, eikä oma tilanteeni ollut paljonkaan parempi. Onneksi järkeni sentään vielä pelasi. Käteni vapisivat joten kesti tavallista kauemmin ottaa kamera laukusta mutta se onnistui, vieläpä yllättävän nopeasti. Kameran vihdoin ollessa turvallisesti oikeassa kädessäni painoin nauhoituk\-sen päälle ja katsoin etsimeen. Kohdistin kameran niin että sekä kivi että sen liikkeelle panija näkyivät terävästi kuvassa - jota häiritsivät hurjasti edes takaisin lentelevät punaiset, vihreät ja siniset pisteet. {\it Pitikö sen ilmaisimenkin nyt unohtua tuohon! Paras kun irroitan --} {\it }Kiven ympärille oli ryhmittynyt punaisia pisteitä aivan paikoil\-leen, tarkalleen sen reunoille. Silloin pelästyin toden teolla. {\it Psitroneja. } {\it }Ojensin kameran Adamille sanomatta sanaakaan. - Mitä nyt? hän kysyi kuiskaten. - Et uskoisi. Katso nyt vain. Adam kohtasi saman kammottavan näyn ja ähkäisi peloissaan. Siitä eteenpäin seuraava muistikuvani on, että näytös päättyi. Kivi palasi tarkalleen samaan pisteeseen josta se oli lentomatkansa aloittanutkin ja laskeutui hitaasti punaisten pisteiden seuratessa täsmällisesti mukana. Ne liikkuivat kapenevassa muodostelmassa Sallyn päätä kohti ja imeytyivät siihen hänen silmiensä välistä. \section{} Esityksen jälkeen palauduimme kauhunväritteisestä kokemuksesta erittäin hitaasti ja päätimme jakaa sekaiset tunteemme jonkun kanssa. Minulle tuli ensimmäisenä mieleen Sally, muun hyvän lisäksi hän oli ainoa titanilainen Adamin lisäksi jonka jotenkin tunsin. Kävelimme takahuoneen ovella ja koputimme enkä vieläkään sanonut Adamille mitään. - Iltaa, olen Adam K -- ehti ystäväni aloittaa mutta hänet kes\-keytettiin. - Morgan! Sally iloitsi. - Mukava nähdä sinut taas! - Samoin sinut! - Tunnetteko te toisenne? En olisi millään arvannut.. - Tapasimme avaruusaluksessa matkalla tänne, vastasin. - Anteeksi etten ehtinyt tavata sinua myöhemmin aluksella, Sally sanoi. - Niin, vastasin epävarmasti, sinulla on varmaan ollut kiireitä. - Aivan, niin! töksäytti Sally poissaolevasti ikään kuin olisimme molemmat tienneet ettei se ollut totta. Adam ja Sally esittelivät itsensä toisilleen. - Katsokaahan tämä video, jonka äsken kuvasimme, Adam kehotti ja ojensi Sallylle videokameran. Tämä käynnisti toiston tottuneesti katse hakeutuen etsimeen. - Mitä nuo pisteet tuolla tekevät? - Ne ovat neutriinoja. Kameran edessä oli keks... eräänlainen ilmaisin. - En ymmärrä yhtään mitään. Voisitteko selittää vähän tarkemmin? Adam selitti parkkiintuneen tiedemiehen asiantuntemuksella kaiken tietämisen ja hieman vähemmänkin arvoisen neutriinoista Sallyn kuunnellessa kärsimättömän näköisenä mutta kohteliaan tarkkaavaise\-na, aivan kuin olisi tiennyt kaiken sen ennestäänkin mutta halunnut antaa Adamille mahdollisuuden näyttää taitonsa. - Vai sellainen tapaus. Selitätte fysiikan keinoin psykokinesiaa. - Mutta sinun ja kiven välillähän ei ollut neutriinojen muodosta\-maa yhteyttä, huomautin, - ne näyttivät ikäänkuin kannattelevan sitä yksinään. - Asia on vielä sikäli oudompi, Adam lisäsi hieman ylimielisellä äänellä, että neutriinon pitäisi läpäistä kaikki materia pienuutensa johdosta minkä se käytännössä aina tekeekin. Aineestahan merkittävä osa on tyhjää tilaa ytimen ja elektronipilven välillä ja törmäys on suunnattoman epätodennäköinen. Ajauduin mielettömään keskusteluun Adamin kanssa. - Mieleeni tuli aluksi psitroni, 1900-luvulla teorioitu 'aja\-tushiukkanen' mutta tämä ilmaisinhan havaitsee ainoastaan neut\-riinot. Eikö tämä psitroni voisi kuitenkin toimia välittäjänä mielen ja aineen yhteydessä? - Ehkäpä, mutta mihin neutriinoja siinä tapauksessa tarvittaisiin? - Hmm... tuota en tullut ajatelleeksi. Tämän arvoituksen ratkaise\-miseksi tarvitsemme kyllä psitroni-ilmaisimen. - Täysin älytöntä! Eihän kukaan ole vielä todennut... Sally hyökkäsi väliimme. - Hyvät herrat, jos aiotte jatkaa väittelyänne niin voisitteko ystävällisesti poistua? Minua ei kiinnosta tippaakaan teidän teo\-rianne ja mitä sillä on väliä jos nyt satunkin ohjailemaan esineitä neutriinojen avulla. Minulla on sitäpaitsi kiireitä. - Hyvä on, sanoin rauhoittavasti vaikka Sally ei ollut kertaakaan edes korottanut ääntään. - Häivytään, Adam. Poistuimme huoneesta nopeasti ja hakeuduimme rakennuksen ulko-ovelle. Minulle jäi tapaamisesta paha jälkimaku mikä harmitti minua suuresti, olinhan pitänyt Sallysta kovasti ensi tapaamisesta lähtien ja pidin edelleenkin. Nyt vain oli turha toivoa vastakaikua, aina\-kaan myönteistä. - Kuulehan, Morgan. Minä olen nyt kyllä aika hyvin sekaisin mutta on yksi paikka jossa voin ainakin enimmälti rauhoittua. - Mikä sitten? - Hiukkaslaboratorio. - Mikä työssäsi muka on niin rauhoittavaa? - Kuten Einstein on sanonut, arvoitukset ovat elämän suurenmoisim\-pia kokemuksia. Äskettäin tapahtunut on hieman kieroutuneella tavalla suurenmoista mutta labbis on aina täynnä uusia yllätyksiä, ja harvoin erityisen pelottavia. Ehkä jopa saamme valaistusta ongelmaan. Painelimme ulko-ovea edeltävään tuulikaappiin. Katsoin kysyvästi Adamiin nähdessäni pelkkiä hengitysnaamareita. - Titanin kaasukehää on onnistuttu muokkaamaan, tai oikeastaan on vain huomattu miten vaaraton se on ollutkaan. Painekin on ihan sopiva, hengitykseen se vain ei kelpaa. \section*{} Yhä pimeää taivasta hallitsi melko alhaalla oleva Saturnus joka loi Titaniin sangen mielenkiintoiset valaistutolosuhteet. Saatoin nähdä punertavaan kaasukehään sekoittuvan Saturnuksen epätodellisen värin. Hetken mielijohteesta kytkin kameraan virran ja aloin katsella sen kautta taivaalle. Värikkäitä pisteitä näkyi nyt niin valtavasti ettei mitään muuta tahtonut niiden katveesta erottua. Ilmoitin haitasta toverilleni. - Mainitsin jo, että neutriinojen valtavan määrän takia jokainen piste vastaa tietyn kokoista ryhmää tietynlaisia neutriinoja. Ilmaisimen ainoasta säätimestä voit asettaa lukumäärän suuremmaksi niin, että katselu käy järkeväksi. Toimin ohjeen mukaan ja kaiken peittänyt neutriinoverho väistyi jättäen näkyviin tiheydeltään kaupungissa esiintynyttä vesisadetta vastaavan neutriinosateen. Ensin kaikki näytti normaalilta mutta jonkin aikaa taivasta tutkailtuani koin päivän toisen suuren järky\-tyksen. {\it Voi hyvä Jumala. } {\it }Painoin nauhoituksen päälle vapisevin käsin. Taas tapahtui jotain outoa. Minulle tuli erikoinen tunne, aivan kuin olisin menettämässä tajuntaani. Kaikki alkoi hämärtyä. Sitten putosin pimeään kuiluun. Ulkopuolinen ei huomannut mitään. Fyysinen olemukseni katsoi edel\-leen kameralla taivaalle. Sekunnit kuluivat. - Morgan, mitä siellä oikein on? Anna kun minäkin katson. Ystäväni sanat olivat minulle kuin ilmaa enkä voinut sille mitään. Oloni oli harvinaisen tyhmä. Samankaltainen tunne kuin joskun kuusi-seitsemänkesäisenä koulun välitunnilla kun minua ei oltu huolittu mukaan kaveriporukkaan. Nyt tunne oli vain vahvempi sillä minut oli vetäisty syrjään tosimaailmasta. Kuulin Adamin sanat kykenemättä vastaamaan. Olin edelleen omassa ruumiissani mutta tunne, että siellä oli joku toinenkin oli vahva. - Hitto vie, Morgan, anna se kamera tänne ja heti! Adam riuhtaisi kameran kädestäni (minkä saatoin todeta ainoastaan näköaistillani) ja minulle tapahtui jotain. Olin hetken aikaa aivan hölmistynyt. - Mikä helvetti sinulle oikein tuli? En ollut vieläkään aivan selvä. - Mmmhh. Kummallista. Taisin olla vähän aikaa jossain muualla. - Siltä näytti. Johtuiko se jostain mitä näit taivaalla? - En usko, vaikka sekin on uskomatonta. - Mikä nyt niin uskomatonta voi olla? Kaiken sen jälkeen, mitä näytöksessä tapahtui? - Katso itse. Vähän Saturnuksesta vasemmalle. Adamin katse harhaili hetkisen etsien kohdetta - nyt se oli Saturnuksen kohdalla - mutta pian sen löydettyään hän meni sanatto\-maksi. {\it Prostetnisen vogonin kainalohiki. } Taivaalla oli näkymätön omituisen muotoinen kappale josta neut\-riinot kimpoilivat yhdenkään erehtymättä sitä läpäisemään. \section{} Siinä me vain seisoimme, kauhistuksesta ja ällistyksestä jäykkinä katse emoplaneettaan nauliutuneena ikään kuin yrittäen varmistaa näkyikö mitään enkä minä sen paremmin kuin Adamkaan kyennyt käsittä\-mään mitä siellä oli. {\it Se voisi olla jotain ihan saatanan tiheää ainetta, vaikkapa sitä samaa kuin ilmaisimessa, mutta silloinhan sen pitäisi näkyä ainakin planeetan valoa vasten, }ajattelin. {\it Kyseessä voisi olla vaikkapa kasaantuma neutriinoja mutta sellai\-nen näkyisi ilmaisimessa, }Adam päätteli. {\it Entä jos on muitakin hiukkasia?} {\it } Adamille se oli liikaa. Tämä oli toinen kerta hänen tiedemiesuran\-sa aikana kun hän ei pystynyt selittämään ilmiötä järjellisesti - toinen oli tapahtunut hieman aikaisemmin kongressikeskuksessa. Hän kuvitteli jo olevansa valmis. Hullujenhuoneelle, jonne hänen mieles\-tään kaikki suuret fyysikot ennen pitkää joutuisivat julkaistuaan mullistavan teorian jota ymmärrettäisiin vasta tämän kuoltua. Kuitenkaan hän ei pitänyt itseään järin suurena, päin vastoin tunsi itsensä hyvinkin pieneksi kohdattuaan jotain ylivertaista. Lohtua Adamilla tarjosi vain se tosiseikka että suhteellisuusteo\-rian ja kvanttimekaniikan myötä fysiikka oli ylittänyt okkulttisuu\-dessaan moninkertaisesti jopa parapsykologian. Olin itsekin tästä hyvin tietoinen enkä voinut muuta kuin ihmetel\-lä. En ollut koskaan oikein uskonut suhteellisuusteoriaan ja kvant\-timekaniikkakin tuntui hämärältä sillä mielestäni kaikki tuli voida selittää terveen järjen avulla. Käsitykseni alkoivat nyt horjua ja oli vain yksi asia jonka todella kykenin ymmärtämään. {\it Emme ole yksin. } {\it }Tokihan olin (ainakin periaatteessa) tiennyt maailmankaikkeutemme laajuuden ja suuret mahdollisuudet elämään muuallakin kuin aurinko\-kunnassa mutta en ollut ikinä ajatellut asiaa, tiedostanut sitä. Solipsismin syytä kaikki tyynni. {\it Valmistautukaa kohtaamiseen.} {\it }Mietteeni löydöstä olivat tavallaan siitä hurjemmasta päästä uskoessani vakaasti jonkin erittäin vahvan ja pitkälle kehittyneen rodun piakkoin valloittavan aurinkokunnan ja heidän löytämänsä esine olisi vain pientä esimakua tulevasta, jonkinlainen ihmisille annettu merkki rodun mahtavuudesta. Adam oli hyvin tietoinen nykyfysiikan tietämyksen laajuudesta ja yritti uskoa siihen sokeasti. Valitettavasti hän ei ajatellut jo koettua tosiseikkaa ettei mitään voi pitää täysin varmana tai epävarmana kunnes todisteet ovat täydellisiä. Aamin ajatukset edustivat vastakohtaa Morganin suunnalle, jotakin todella kammottavaa sekä niin uskomatonta ettei olisi kuvitellut tiedemiehen vakavissaan edes harkitsevan sellaista. Mutta nyt tuntui että kaikki perinteisen ja modernin tieteen keinoin määriteltävät vaihtoehdot oli käyty läpi ja todettu mahdottomiksi. Oli siis vain yksi mahdollisuus. Yksi ja monta. Äärettömän monta. {\it Yliluonnollista. } {\it }Sana kuvaa erittäin hyvin sitä mistä on kyse, ei nimenomaan luonnotonta vaan jotain luontoon kuuluvaa mitä ihminen ei vielä kykene käsittämään tai ei koskaan tulekaan. Adam oli vahvasti jälkimmäisellä kannalla mutta ei tuntenut pelon häivääkään huolimat\-ta painavammasta syystä kuin Morganilla, joka pelkäsi kuollakseen. Adam oli tiedostamattaan sitä mieltä että mitä ei tiedä, sitä ei voi pelätä. Itse asiassa hänellä oli jo kumman rauhallinen olo hänen toinnuttuaan pahimmista järkytyksistä jotka olivat iskeneet suoraan hänen aivokuorensa aistialueille hänen ehtimättä sulatella niitä. Eikö olekin luonnollista säikähtää kaikkea äkillistä ja odottamaton\-ta vaikkei sitä asian hetken päästä tajuttuaan järin pelottavana pidäkään? Toipuminen kesti meiltä kummaltakin yhtä kauan, muutaman minuutin ja ennen kuin huomasimmekaan olimme Titanin hiukkastutkimuslaitoksen ykköskiihdytinlaboratoriossa parin sadan metrin etäisyydellä Clarke Cityn rajoista. Ulkolämpötila ei ollut erityisen korkea, itse asiassa oli jopa viileää mutta olimme molemmat hiestä märkiä. - Koko tämä päivä on ollut ennenkokematon koettelemus mutta tuo viimeinen oli piste i:n päälle? - Ja mitä 'i' tässä tapauksessa merkitsee? kysyin ääni yhä vapis\-ten vaikka olin jo rauhoittunut. - Sitä, että tarvitsen ryypyn. En kai kertonutkaan että olen alkoholisti, tosin parantumaan päin. Nyt en kuitenkaan välitä siitä {\it tipan tippaa}. En välitä mistään. - En oikeastaan minäkään. Olet tismalleen oikeassa siinä että tämä on ollut harvinaisen epätodennäköinen päivä. Adam paineli tietokonepäätteen näppäimiä ja hetken kuluttua suunnilleen kääpiön mentävästä aukosta rullasi huoneeseen robotti\-tar\-joilija mukanaan kaksi erittäin pitkää lasia. - Pohjat kattoon! - Vähät neutriinoista! Adam vetäisi koko annoksen kerralla alas mitä minäkin yritin mutta ei siitä tullut mitään. - Hyi helvetti! Mitä se oikein oli? kysyin ja sain varsin tieteel\-lisen vastauksen. - Hydroksietaania, CH\raisebox{-.6ex}{3}CH\raisebox{-.6ex}{2}OH, Spiritus Fortus. - Selvä, sanoin, tyhjensin lasin ja sammuin siihen paikkaan. \section*{} Virkosin kymmenisen minuutin kuluttua ja huomasin Adamin sillä välin aloittaneen mysteerin ratkaisun. Alkoholilla ei näyttänyt olleen häneen suurtakaan vaikutusta ja ihmettelin miksi hän ei ollut jatkanut juomista jos kerran oli alkoholisti. - Katsohan tätä. Syötin tietokoneelle kuvaamasi filmin ja tässä on tulos. Adamin painettua näppäintä kuvaruudulle piirtyi jo aiemmin havait\-tu kappale ilman neutriinoja tyhjällä mustalla taustalla väritettynä siniseksi ja violetiksi. Kone käänteli kappaletta niin että saatoim\-me nähdä sen eri suunnista. - No voi sun... {\it (Möbiuksen nauha)} {\it }Nyt näimme kappaleen muodon täysin. Tai yritimme nähdä. Sitä ei voinut sanoin kuvailla. Aivan kuin neliulotteisen maailman esine olisi väkisin ahdettu kolmiulotteiseen eikä se tietenkään voinut mahtua sinne. Kappale vääristyi kaikissa suhteissa surrealistiseksi olioksi, irvokkaaksi vastalauseeksi perinteiselle maailmalle jossa kaikki oli yksinkertaista ja helppotajuista. Jos olette joskus tehneet Möbiuksen nauhan ja leikanneet sen halki tai maalanneet sen ainoan sivun, voitte koettaa aavistella millai\-sesta kappaleesta oli kyse. - Huh! Oletko varma että kone toimii kunnolla? epäilin. - Ei tuol\-laista esinettä voi olla. - Ei voikaan, mutta ei se sitä tiedä. - Vai niin. Luuletko että se kannattaisi yksinkertaisesti jättää rauhaan? - Kyllä, kunhan nämä oudot ilmiöt vain loppuvat. Mutta siinä tapauksessa koko juttu jää vaivaamaan mieltäni ja olen varma että sinäkin menetät yöunesi miettiessäsi avuttomana arvoituksen ratkai\-sua ja harmittelet ettet sittenkään halunnut selvittää asiaa kerral\-la. - Lienet oikeassa. Mutta sanopa sitten millä saamme sen vänkyrän tänne alas? - Enkä sano. - Miten niin? Vastahan puolustelit kovasti sen tutkimista. - Kun en tiedä. Tiedätkö sinä sitten? - En, myönnetään. Kai me sittenkin joudumme luopumaan jutusta. - Niinpä, huokaisi Adam epäilyttävän välinpitämättömästi. - Lähde\-täänkö takaisin kaupunkiin? - Ei mitenkään hyvä idea mutta tässä tilanteessa kelpaa. Palasimme Clarke Cityn suojaavan kuvun sisäpuolelle. Jättäessämme hengitysvarusteita tuulikaappiin sain idean ja napsautin sormiani. - Hei, entäs Sally, se meedio, tiedäthän? Osaa siirrellä neut\-riinoita jos vielä muistat. Välimme eivät kyllä jääneet kovin lämpimiksi mutta voimmehan aina kysyä. - Tosiaan. En kylläkään usko että hän haluaa enää nähdä meitä, kaiken sen typeryyden jälkeen johon rupesimme takahuoneessa. - Niinpä niin, päivittelin. - Voi Io ja muut helvetit! - Veit sanat suustani, lausui Adam hitaasti ham\-paidensa välistä. - Juuri kun toivoa alkoi näkyä. Päissämme pyöri hurjia suunnitelmia esineen alas saamiseksi mutta mikään niistä ei vaikuttanut käytännössä toteutuskelpoiselta. - Emmekö voisi tarjota hänelle hyvää palkkiota? ehdotin. - Kyllä kai jos meillä olisi rahaa. Onko sinulla? - Ei tosiaankaan. Tuntuu ettei meillä ole mitään laillista keinoa. - Hmm.. laillista, mutisi Adam puoliääneen. - Mitä? Emme kai ryhdy rikollisiin toimenpiteisiin? pelkäsin. - Älä nyt. Anna kun mietin. Adam ei tuntunut välittävän ystävänsä puheista. - Minä kyllä pesen käteni koko jutusta. Sally oli mukavin ihminen jonka olen vuosiin tavannut enkä halua pilata aivan kaikkea. - Ole hyvä vain! Haluatko sitten, että joku iso firma jolla on käytettävissä vaikka minkälaiset välineet nappaa saaliin nenämme edestä? Neliulotteisen esineen, jollaista ei pitäisi olla olemassa! Ainutlaatuisen maailmassa! Tai jos kukaan muu ei saa tietää, jäät harmittelemaan menetettyjä mahdollisuuksia. Käsitätkö, millaiset rahat voimme saada myytyämme esineen vaikka valtiolle? Tai kenties hyödymme itsekin. Mitä jos se on esimerkiksi portti toiseen maail\-mankaikkeuteen tai vaikka madonreiän suuaukko? Toivottavasti sitten ymmärrät mitä tarkoitin puhuessani neutriinoilmaisimen avaamista mahdollisuuksista. Eihän koko paskaa olisi ikinä löytynyt ilman sitä! Ja pystytkö edes kuvittelemaan meille osoitettavaa kunniaa, jos olemmekin löytäneet jäänteen kauan sitten eläneestä vieraasta kulttuurista? Tämä esine on kymmeniä kertoja kehittyneempi kuin Kuun {\it Löytö }vuodelta 2001. Mitäs siihen sanot? - Täytyy myöntää että joko sinulla on ilmiömäiset puheenlahjat tai sitten joudun suostumaan uhkayritykseen. - Kumpaa vaihtoehtoa itse pidät todennäköisenä? kysyi Adam leikil\-lään. - Ensimmäistä tietenkin, vastasin mistä Adam hieman yllättyi, - mutta taidan silti valita jälkimmäisen. - Siepataan hänet. \section{} Käyskentelin Excelium-hotellin käytävällä seuranani ystäväni Adam. Hotelli oli erityisen hieno ja sillä oli vielä käytössään ihka elävä henkilökunta. Hotellipoika astui hissiin jonka ovi sulkeutui välittömästi. - Nyt! Siirryimme kevein juoksuaskelin huoneisto 357:n ovelle. - Kerrataan kaikki vielä varmuuden vuoksi. Heti kun hän tulee avaamaan oven, tainnutan hänet. Adam näytti minulle sädepistoolia. - Otamme hänet vastaan ettei hän tömähdä käytävälle ja menemme sisään. Varmistat hälyttimet ja leikkaat ikkunan irti. Sillä aikaa valmistelen käyttööni Hoverboardin jolla lennämme asunnolleni. - Entä jos joku sattuu näkemään meidät ilmassa? - Älä välitä, Clarke Cityn ilmatilaa käyttävät myös pikalähetit ja sattumoisin muutkin. Kukaan ei noteeraa yksittäistä hoveria. Valmis? - Luonnollisesti. Painoin soittokellon nappia. Adam seisoi ovisilmän virkaa toimit\-tavan kameran edessä toivoen Sallyn tunnistavan hänet ja piti sädepistoolia valmiina laukaisuun oikeassa kädessään. Ovi avautui. Salamannopeasti Adam painoin liipasinta. Kuului korvia vihlovaa mutta voimakkuudeltaan melko hiljaista rätinää sekä pieni pamaus ja kirkas valkoinen valo välähti. - Voi helvettiläinen. Katso nyt, Adam, mitä teimme. - Saatana! Lattialla aivan oviaukon takana makasi selällään sädepistoolin yliannoksen saanut ja siitä taintunut palvelijarobotti. - Tarkistetaan vielä onko hän sisällä. Sallya ei näkynyt koko huoneistossa. - Häivytään. Päivän jo ties kuinka mones yllätys kohtasi meitä saapuessamme Adamin asunnolle. \section*{} - Minulla on kumma tunne että tuolla sisällä on joku, arveli Adam. - Miten niin? Luuletko että joku pystyisi huijaamaan lukkolaitteen tietokonetta tai jopa saamaan käsiinsä sen koodin? - En ollenkaan, minulla vain on sellainen aavistus. - Pötyä, ystäväni. Olet varmasti vain poissa tolaltasi tämänpäi\-väisten tapahtumien jälkeen. - Olet kai oikeassa. Adam näppäili asuntonsa oven lukkolaitteeseen kaksitoistanumeroi\-sen koodinsa ja ovi avautui. Adamin aavistus kävi toteen. - Sally! Mitä sinä täällä teet? huudahdin. - Ja miten olet päässyt sisään? kysyi Adam hieman vihaisena. - Voi, on tapahtunut niin ihmeellisiä asioita ettette varmaan usko minua ollenkaan. Niin ja anteeksi vain että suutahdin teille tänään aiemmin. Sallyn ja minun katseet kohtasivat ja entinen kireys tuntui häipy\-neen väliltämme. - Jotakin todella kummallista on tapahtunut minulle ja kenties teillekin. - Naulan kantaan, myönsin. - Mutta kerro ensin oma tarinasi. - Kun olin palannut hotelliini sen esityksen jälkeen minulle tuli ihmeellinen olo. Minua alkoi väsyttää. Nukahdin kai hetkeksi ja seuraavaksi tajusin olevani poissa ruumiistani. - Ei kai kovin kummoinen homma sinun laisellesi meediolle, tök\-säyt\-ti Adam. - Niin kai se kuulostaa mutta ei minulle ole ennen tällaista tapahtunut. Se oli kauheaa! Tuntui varmaankin samalta kun niistä jotka ovat palanneet kuolleista mutta tämä oli toisenlaista. En nähnyt mitään enkä aistinut mitään muutakaan. Oli vain pimeyttä, tai siltä se tuntui vaikka en nähnyt mitään. Tunsin edelleen olevani {\it olemassa? }ihmettelin. mutta aisteja ei ollut. Minulle kaikki oli vain pimeää olematto\-muutta. Sitten helpotuksekseni näkökenttä alkoi avartua. Olin jonkun toisen ruumiissa. Näin pimeyden, vihertävän puolipallon ja niitä samanlaisia erivärisiä pisteitä kuin teidän filmissänne. Minä ja Adam katsoimme toisiamme säikähtänyt ilme kasvoillamme Sallyn ollessa vielä tarpeeksi järkyttynyt ollakseen huomaamatta. Hän jatkoi kertomustaan. - Keskellä näkymää oli hieman pitkulainen, epämääräisen muotoinen näkymätön kohta jossa niitä pisteitä ei näkynyt lainkaan. Siihen lentäneet pisteet kimposivat poispäin. En kyennyt hallitsemaan itseäni ollenkaan, en voinut liikkua vaikka tiesin olevani toimivassa ruumiissa. Tuijotin vain sitä samaa jo hieman pitkästyttäväksi käyvää näkymää muutamia tosi pitkiä sekunteja ja sitten minut ikään kuin nykäistiin omaan itseeni. Samassa olin takaisin Excelium-hotellin huoneistoni numero 357 sohvalla ja oloni oli vähän niin kuin krapulainen mutta ei niin voimakas ja se väistyi hetkessä. Jälkeenpäin muistin mitä olitte sanoneet neutriinoista ja minulle tuli kammottava tunne. En voinut muutakaan kun tulla luoksenne puhumaan siitä vaikka tiesin että ette voisi asialle mitään. Adam ja minä olimme seuranneet kertomusta kauhuissamme ja nyt Sallykin huomasi sen. - En taida olla ainoa. Kertokaa. - Aloita sinä, Morgan, minun täytyy rauhoittua. \section{} - En vieläkään oikein tahdo uskoa sitä mutta ilmeisesti sinä, Sally tunkeuduit ruumiiseeni tahtomattasi. - Totta. Ihan kuin tänään ei olisi jo tapahtunut tarpeeksi hulluja asioita. - Emmekä taaskaan voi asialle mitään. Suostutteko ehdotukseeni että nyt pannaan maata, nukutaan kuin tukit ja huomenna herätään virkeinä ottamaan vastaan uudet haasteet. Niin, ja minun ja Morganin pitäisi tehdä yksi koe jossa tarvitsemme sinua. - Hyvä idea, myönsin, mutta minä olen loppuikäni kaukana tukista nukkuessani jos emme selvitä juttua nyt heti. Miten on sinun kanssa\-si, Sally? - Sama täällä. Vaikka minua oikeastaan väsyttääkin en usko että saan vähään aikaan unta. - Okei, ehdotus hylätty äänin 2-1. Lähdetään. - Eipäs hoppuilla. Adam taisi jo unohtaa mutta minä en. - Minkä? Adam ja Sally ihmettelivät yhteen ääneen. - En usko että Adam on sinulle vihainen jos kerrot nyt miten pääsit tänne sisälle, huomautin Sallylle puoliksi vakavana. - Ai niin, sanoin Adam tomerasti. - Annahan kuulua. - Ammattisalaisuus, totesi Sally viileästi mikä minusta kuulosti vähän ylimieliseltä. - Jokin meediotemppu taas, epäili Adam ivallisesti. - Ei nyt sentään, mutta täytyy todeta että nykyisen tietojärjes\-tel\-män suojaukset ovat erittäin huonot. Kuten eräs salapoliisi asian ilmaisee: minkä ihminen on rakentanut, sen toinen ihminen pystyy purkamaan. Kaikista mieltäkääntävistä kokemuksista huolimatta olin jo ajautu\-nut harmittelemaan Sallyn taitavuutta mikä ei ollut ollenkaan hyvä sillä en voinut sietää koppavia naisia ja vielä vähemmän sellaisia joilla oli todellista aihetta siihen. Itse en ollut edes osannut järjestää hotellihuoneen ovea auki. Toivottavasti Adam oli unohta\-nut. Toisaalta, olin onnistunut selvittämään Sallyn asuinpaikan mikä ei aivan huono saavutus ollutkaan... {\it (hälytys)} {\it Voiko se olla mahdollista? Oliko hän aiheuttanut hälytyksen päätteelleni aluksessa?} {\it }Pidin asiaa mahdollisena mutta en viitsinyt ruveta välienselvitte\-lyyn, tärkeämpiäkin asioita oli. Pian unohdinkin koko epäoleellisuu\-den. Sallyn kysymys palautti minut takaisin tosimaailmaan. - Mistä kokeesta te muuten puhuitte? Adam vastasi: - Meidän on tarkoitus saada se kapine alas ja sinä olet ainoa joka voi auttaa. - Minäkö? Meniköhän minulta jotakin ohi korvien? - Riittää kun pystyt toistamaan sen kivenlennätystempun, vastasi Adam. Kuulin hänen äänessään häivähdyksen ivaa. - Aaa, jo käsitän. - Eiköhän kaikki ole jo selvää, sanoin ikäänkuin vetääkseni Sallyn huomion pois ystäväni epäkohteliaasta puheesta. - Lähdetäänkö? - Valmis kuin partiopoika, lausui Adam arvokkaasti. - Odottakaahan nyt. Sally hillitsi hieman intoamme. - Ei se ihan niin yksinkertaista ole kuin te poikaparat luulette. - Ai niin. Sinähän tarvitset avustajan ja sopivat olosuhteet ja vaikka mitä, muisti Adam kykenemättä vieläkään normalisoimaan ääntään. Sisimmässäni kyti pieni viha joka kasvoi joka kerran kun kuulin hänen pilkalliset kommenttinsa. Ei Sally ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Sally ei ollut huomaavinaankaan mitään. Ehkä hän ei tosiaankaan ollut huomannut. - Se avustaja oli kyllä ihan vain välttämätön paha, en ole häntä koskaan tarvinnut ja uskon kohtalaisen pitkän urani jälkeen hallit\-sevan mieleni tarpeeksi hyvin. Olenhan sitäpaitsi selvinnyt yksin tosi omalaatuisesta ruumiistapoistumisesta. Ehdoton hiljaisuus vaadittiin vain muodon vuoksi, että jokainen kohdistaisi huomionsa pääesiintyjään. - Mistä sitten kiikastaa? ihmettelin. - Kertomastanne päättelin esineen kiertävän Titania ja voi kestää tunteja ennen kuin se taas sattuu sopivalle kohdalle. Minun on tiedettävä kohteen sijainti, mieluiten nähtävä se että voin niin sanoakseni kohdistaa oikean kokoisen neutriinoverkon ja oikeaan paikkaan. - Kieltämättä loogista, joutui Adam toteamaan minkä hän teki harvinaisen välinpitämättömästi ja kuivasti. Hän ei ollut valmis kohtaamaan vertaistaan naista. - Ei 'Löytö II:n' ole mikään pakko kiertää juuri Titania vaikka se siltä näyttikin, hän näpäytti. - Sehän saattaa yhtä hyvin olla Saturnuksen kiertolainen mutta vahvim\-min uskon ettei se välitä lainkaan vetovoimakentistä, ainakaan meidän maailmankaikkeutemme. Adam onnistui saamaan Sallyn hetkeksi hiljai\-seksi. - On siis melko mahdotonta tietää missä se kulloinkin sattuu sijaitsemaan, sanoin tietäen että se oli ollut turhaa. - Ihan turha yrittää koko hommaa, valitteli Sally. - Älähän nyt, lohduttelin. - Kun ajattelee mitä kaikkea tänään on sattunut ja juuri tänään, yhden vaivaisen tunnin sisällä, on mieles\-täni oikeus ja kohtuus että tuo kenties salaperäisten voimien lähde näyttäytyy meille vielä kerran. Mutte luuletteko että sellainen mahtava voima jää odottelemaan mitättömiä hiilipohjaisia sattumalta syntyneitä elämänmuotoja? On vain yksi kerta ja se kerta voi olla juuri nyt. - Mahtava esitys, myönsi Sally luoden minuun ystävällisen katseen. Adam aloitti hitaasti ja arvokkaan käskevästi. - Kysyn nyt kolman\-nen kerran: Joko Lähdetään? Adam Korsmo oli niitä harvoja henkilöitä joiden äänestä pystyi kuulemaan ison kirjaimen. Hän todella tarkoitti sanomaansa enkä olisi halunnut olla paikalla kuulemassa hänen kysyvän jotain neljät\-tä kertaa. Kaikestä päätellen Adam oli hieman kärsimätön ja toivoin Sallynkin ymmärtävän että myöntävä vastaus oli nyt ainoa vaihtoehto. - Kyllä, vastasi Sally arasti. - Jep, ei kun menoksi. \section{} Yksinäinen kolmikko seisoo Titanin karulla kamaralla taivaita tiiraillen ikäänkuin odottaen ratkaisevaa hetkeä kärsimättömästi. Vanha kunnon äitiplaneetta lumoavine renkaineen joiden vuoksi sitä myös Aurinkokunnan jalokiveksi kutsutaan möllöttää matalalla tai\-vaal\-la täydellisessä tietämättömyydessään niin kovin viisaan nä\-köisenä. Sallylla oli päässään neutriinoilmaisinlasit joita hän tässä tilan\-teessa kipeimmin tarvitsi. Minä ja Adam vuorottelimme kameran käytössä. Mitään ei näkynyt. Kului sekunteja. Ne venyivät minuuteik\-si. Kahden tunnin seisoskelun jälkeen olimme kaikki mielestämme valmiita - petiin tai pehmustettuun koppiin. Adam ja Sally alkoivat jo tehdä lähtöä mutta minä uskoin itsepäisesti esineen toiseen tulemiseen. Aloin jo luopua toivosta ja ystävänikin olivat jo kymmenien metrien päässä kun se ilmestyi. Otin hengitysnaamarini hetkeksi pois vaikka tiesin sen olevan kohtalainen riski mutta naamari vaimensi ääntä liikaa ja 'ilma' oli ohuempaa kuin normaalisti joten voimak\-kuutta tarvittiin. Huusin Sallya ja Adamia. Taivaanrannan takaa nousi näkymätön kappale jonka muotoja ei kyennyt erottamaan. Ei ollut epäilystäkään etteikö kyseessä ollut aiemmin päivällä nähty Löytö II. Se vaikutti suuremmalta kuin ennen. Adam ja Sally olivat jo vierelläni, hekin olivat huomanneet. - Nyt! Koeta saada se kiinni ennen kuin se taas karkaa! kehotin. - Voi, en usko pystyväni siihen, Sally sanoin arasti. - Enhän tiedä edes etäisyyttäni siihen saati sitten sen kokoa. - No voihan vittu! noitui Adam harmistuneena. - Adam, älähän nyt, tyynnyttelin. - Meillä on naisseuraa. - Anteeksi, hän murahti. Sitten aivan odottamatta ja äkillisesti Sally vajosi transsiin. - Näetkös nyt? sanoin leikilläni. - Älä viitsi. En minä nyt sentään kovin pahasti kironnut. Olisitpa kuullut kerran kun... Sally oli ihmeissään. Hän ei ollut poistunut ruumiistaan eikä mitään muuta vastaavaa ollut tapahtunut. Hänellä oli tunne että joku auttoi häntä. {\it Miksi?} {\it }Tämä joku osasi asiansa. Adam ja minä huomasimme seurauksen tark\-kailles\-samme ilmaisimen läpi esinettä taivaalla. Säikähdimme hetkel\-lisesti huomatessamme neutriinokasan liikkuvan hitaasti sen sisään. Vilkaisimme toisiamme ja ymmärsimme olla vaiti. Adam tajusi nopeasti mistä tämä johtui: {\it Ehkä tavallisia neutriino\-ja heijastaakin jokin voimakenttä joka väistyy silti} {\it (psitronien)} {\it Sallyn ohjaamien neutriinojen tieltä.} {\it Mutta miksi?} {\it }Sallyn ihmetys ei lakannut. {\it Mikä hyvänsä minussa onkaan tekee työnsä hyvin. } {\it }Hän päätti olla kertomatta miehille sillä hän ei halunnut kunniaa jollekin tuntemattomalle joka oli luvatta tunkeutunut hänen omimmal\-le reviirilleen. Kaksi Hoverboardia lensi taivaan poikki katkaisten hetkeksi näkymät. Minun teki mieli huutaa heille {\it Painukaa vitun nulkit helvettiin tai lennätän teidät omin käsin kvasaariin PKS 2000-330.} {\it }mutta huomasin sen hyödyttömäksi. Esine heijastuskenttineen lähestyi Titanin kamaraa. Se pysähtyi noin kolmen metrin korkeudelle maasta. Halkaisijaltaan arviolta kaksikymmensenttinen kappale seisoi paikallaan kuin kahden hoverinkuljettajan järki. Sallyn kontrolloi\-mat neutriinot pysyttelivät paikallaan mustan alueen keskustan ympärille ryhmittyneinä. Keskustan ympärille kerääntyneet neutriinot siirtyivät tarkalleen sen ääriviivojen mukaan joiden muodostama kuvio muistutti tarkal\-leen hiukkaslabora\-torion tietokoneen luomaa kuvaa neutriinojen heijastus\-kentästä joka jollakin tapaa toi mieleen Kleinin pullona tunnetun yksipintaisen kappaleen, jonka sanottiin olevan mahdoton ilman neljättä ulottuvuutta. Esine muutti hitaasti muotoaan ja vaikka emme sitä suoraan nähneet päättelimme että se laajeni koko ajan. Silloin tällöin siitä erkani pienen pieniä kuplia jotka kuihtuivat nopeasti pois. Adamilla oli pieni mutta sitäkin mielettömänpi ajatus jonka hän halusi pitää piilossa ja pyyhki sen pois mielestään. Katselimme autuaan tietämättöminä ja juuri sen takia pelokkaina ylhäällä edessämme kelluvaa esinettä jonka todellisen luonteen vain luoja saattoi tietää, jos sekään. \section{} Esineen siirto hiukkaslaboratorioon sujui Sallylta helposti kenen\-kään/minkään tarvitsematta tulla apuun. Hän ohjaili sen siististi tyhjiökammioon, hiukkastykkien kohteeksi, jotta Adam saattoi tehdä tutkimuksiaan. Olimme kertoneet Sallylle kaiken mitä olimme nähneet ja hän oli vähintään yhtä ihmeissään kuin mekin. - No, eiköhän jo aloiteta, ehdotti Sally. - En minä sitä turhaan tänne raahannut. - Niin juuri, tähdensin. - Vaikka raahaamisesta voidaan olla montaa mieltä. - Noin minäkin olisin teidän sijassanne sanonut, kommentoi Adam. - Ette ole väärässä ollenkaan. Sally ja minä kummeksuimme hiukan mutta emme viitsineet kysyä enempää. - Ihan kuin et olisi kertonut meille kaikkea, epäilin katsoen Adamia syyttävästi. - Vaikka ihmettelen kyllä, miten voisit tietää. - Veit sanat suustani, sanoi Sally. - Tämä saattaa kuulostaa uskomattomalta mutta minusta vaikuttaa, ja vaikka olen piintynyt tiedemies minusta {\it tuntuu }että tuo esine ei ole osa meidän maailmankaikkeuttamme. - Miten niin ei? huomautin. - Kaiken järjen mukaan se on, koska se löytyi omasta maailmastamme. - Niin, tarkoitan että se ei ole osa meidän tuntemaamme maailmaa. Tuo ei voi koostua mistään tunnetun maailmamme hiukkasista. - Olemme siis löytäneet uuden hiukkasen? innostui Sally. - Ehkä, vastasi Adam samalla lievästi ylimielisellä äänellään, - mutta se ei sovi nykyiseen 'täydelliseen' hiukkasperheeseen. Vastustin Adamin kielteistä kantaa: - Mutta mikä estää meitä tekemästä sillä kokeita? - Noo, ei oikeastaan mikään mutta kuten olemme huomanneet, se tuntuu olevan täysin tietämätön kaikesta. Se ei reagoi energiaan eikä materiaan mitenkään. - Oletko varma? kysyi Sally viekkaasti. - Et voi saada täyttä varmuutta ellet kokeile sen suhtautumista kaikkiin hiukkasiin, hän sanoi kasvoillaan omahyväinen 'Mitenkäs nyt suu pannaan?'-ilme. - Oletpa sinä perusteellinen, huokaisi Adam kärsimättömänä. - Tällä hetkellä vain luotan enemmän vaistooni kuin kylmiin tutkimus\-tulok\-siin. Sitäpaitsi kosminen säteily sisältää tarpeeksi paljon erilai\-sia hiukkasia, kappale olisi joutunut kosketuksiin niiden kanssa jos olisi voinut. Sallyn kasvot palautuivat peruslukemille. Seuraavan vastaväitteen esitin itse: - Entä neutriinot? - Mitä sitten? Itsehän näit että ne kimposivat esineestä pois. - Kyllähän lasersädekin aluksi heijastuu poispäin lasista, johon sillä poltetaan reikää. - Just niin, vahvisti Sally jonka kasvoille palasi hieman lievem\-pä\-nä jo nähty ilme. - Joko unohditte että neutriinot läpäisevät kaiken paitsi tuon pirun aave-esineen eivätkä vuorovaikuta juuri mitenkään? Millä luulette minun saavan niistä otteen ja kiihdyttävän niitä? Omahyväinen ilme siirtyi vähitellen Sallylta Adamille. Kirosin hiljaa. - Eivät vuorovaikuta...paskat! sanoin halveksuen. - Onpa kummalli\-nen vuorovaikutus, pystymme näkemään ne keksimäsi ilmaisimen kautta mutta muuten ne eivät tunne mitään voimia! - Minä...aloitti Adam äärimmäisesti epäröiden - en tiedä miten ilmaisin toimii! Hän näytti aivan kiinni jääneeltä nuorisorikolli\-selta joka yrittää kovasti selitellä. Sally ja minä katsoimme toisiamme valmiina purskahtamaan ivalliseen nauruun, mitä emme kuitenkaan tehneet. - Uskokaa minua, hän jatkoi epätoivoisesti. - Onhan aivan turhaa tuhlata valtion rahoja johonkin, mistä ei ole varmuutta että se tuottaisi mitään! - Hah! oli ainoaa mitä saatoin siihen vastata. - ``Sehän voi olla vaikka madonreiän suuaukko..'' sanoin koettaen kovasti pidätellä naurua ja toisaalta vihaani. Sally heitti pisteen i:n päälle: - Kerropa sitten, miksi minun täytyi tuoda se värkki tänne tutkimuskeskukseen jos sille ei kerran voi tehdä mitään? Sallyn kasvot loistivat omahyväisyydestä ja pyhästä vihasta. Adam meni hiljaiseksi ja hänen kasvojensa pintaverisuonet alkoivat laajentua. - Tulehan, Morgan. Lähdetään ennen kuin poltan päreeni. Kävelin Sallyn kanssa kaupungilla emmekä olleet parhaalla mahdolli\-sella tuulella. - Voi ihme, mikä päivä. Kaikki mitä minulle tapahtui aluksella ei ole mitään tämänpäiväiseen verrattuna. Ensin saavun Titaniin osit\-tain vastoin tahtoani ja tapaan lapsuuden ystäväni. Olen saanut tehtäväkseni laatia jutun neutriinoilmaisimesta, josta en saa mitään irti. Sitten näen huiman esityksen jonka tekee huimemmaksi se, mitä näen kyseisen ilmaisimen avulla. Näen sellaista joka ei kuulu omaan, tunnettuun maailmaamme ja sinä siirryt ruumiiseeni ja vaikkahan mitä. Sally kuunteli tarkkaavaisena olematta kuitenkaan niin kiinnostu\-nut itse asiasta kuin sen esittäjästä. - Ei siitä ainakaan jännitystä puuttunut. - Totta. Ja kaiken huippuna vanha ystäväni kieltäytyy tutkimasta löytöämme. Eikä siinä kaikki - minulla ei nyt ole paikkaa missä yöpyä ja olen ihan p.a. SE on kaiken huippu. - Voithan tulla luokseni hotelliin. - Voi kiitos, Sally. Arvasin että sinuun voi luottaa vaikka emme vielä oikein tunnekaan toisiamme. Sinussa on jotain.. erilaista. Sally oli hetken hiljaa mutta jatkoi sitten pirteänä: - Se yöpymi\-nen saa kyllä odottaa. Mennäänkö vaikka - Edessä oikealla näkyi valokirjaimin jonkin yökerhon nimi. - Citadeliin, hän sanoi spontaanisti, - minä tarjoan. Ajatukseni olivat vielä aivan sekaisin, mutta sillä myönteisellä tavalla enkä voinut kieltäytyä kutsusta. Olimme juhlineet jo nelisen tuntia. Juhlineet - mitä? Ehkä sitä että elämä jatkui kaikista olemattomista esineistä ja pikkumaisista adameista huolimatta eikä minulla ollut nyt mitään valittamista saatuani uuden ystävän ja tiedemiehenä olisin voinut sanoa että välillemme tosiaan alkoi kehittyä pientä kemiaa. Citadel oli todella mahtava menomesta, ehdottomasti paras kaikista illanviettopaikoista joissa olin ollut viimeisten muutaman vuoden aikana, se oli ainoa. Olin todella iloinen nyt kun olin palannut ja aloin muistaa hurjan nuoruuteni, olin ollut varsinainen 'party animal' minkä nyt huomasin omassa käyttäytymisessäni. Erikoinen piirre minkä panin merkille olivat esiintyjät. En ollut ikänäni nähnyt eläviä muusikoita muualla kuin varta vasten järjeste\-tyissä konserteissa mutta nämä olivatkin aivan eri luokkaa. He eivät missään nimessä voineet olla yhtä laiskoja kuin eräät tähdet, jotka jokaisessa esityksessään pistivät yleisön laulamaan puolestaan. Esiintyjät olivat nimittäin kolmiulot\-teisia hologrammeja, joiden liikkeissä esiintyi vielä tiettyä konemaisuutta. Toinen asia josta nyt huomasin että en ollut harrastanut pitkään aikaan oli 'hydroksietaanipitoisten nestemäisten aineiden absorboi\-minen elimistöön' kuten Adam olisi sanonut, siis juominen. Laborato\-riossa nauttimaani lasillista ei voinut ottaa lukuun, se oli nautit\-tu äärimmäisissä olosuhteissa ja oli sitä paitsi ollut vain yksi lasillinen, vaikkakin tuhti. Onneksi en ollut lähimainkaan kaatokun\-nossa. Ilta oli edennyt huomattavan pitkälle ja tanssilattiakin oli jo lähes tyhjä, mikä johtui monien siirtymisestä intiimimmeille jat\-koille koteihin ja hotelleihin sekä toisaalta siitä väistämättömästä seikasta joka seuraa kun ihmiset lähtevät pitkälle. Sally ja minä tanssimme jo melko läheisesti keskellä lattiaa perinteisen, satoja vuosia vanhan keksinnön, discopallon asemaa uhmaavien valolaitteiden alapuolella joista vain osa oli tällä hetkellä käytössä. Ette voi uskoa miten paljon mukavampaa on tanssia Titanin puolitetussa painovoimassa! Emme olleet juuri lainkaan osoittaneet ulkoisia rakastuneen parin merkkejä mutta näin alkuvai\-heessa tunteet olivat tärkeimmät. Tuntui aivan kuin olisin imenyt Sallysta energiaa, sitä kummaa voimaa joka lienee samaa kuin kaata\-japapin kädestä lähtevä ja neutriinot salaperäisen voimakentän sisäpuolelle siirtävä. Yksinkertaisesti: olin onnellinen. Sally kysyi lähdettäisiinkö ehkä hotellihuoneeseen kahdenkeskisil\-le jatkoille, hän kai kaipasi vähän toimintaa suhteeseemme. Kävelim\-me hotelliin joka sijaitsi aivan lähistöllä. Juuri kun olimme hieman horjahdellen astuneet huoneeseen, minä - \section*{} Sallylta kesti vähän aikaa tajuta mitä oikeastaan oli tapahtunut: Morgan oli kaatunut ja saanut hänetkin horjahtamaan pahasti, hänen tasapainoaistinsa ei nimittäin ollut parhaassa mahdollisessa kunnos\-sa. Sally sopersi hervottomalle mutta vielä hengittävälle ruumiille jotain ja alkoi huutaa lääkäriä apuun. Hän ei tietenkään voinut siinä tilassa muistaa että hänen henkilökohtainen palvelijarobottin\-sa oli ohjelmoitu lääkäriksi mikä oli tavallista, määritteliväthän robotiikan perussäännötkin sen että robotin tuli suojella ihmishen\-kiä. Robotti ilmoitti Morganin vain nukkuvan ja arveli hänen sammuneen. He olivat todella juoneet kohtalaisen paljon. Sally oli luonnolli\-sesti huolissaan mutta rauhoittui pian. {\it Kyllä hän viimeistään huomenaamulla herää, }hän ajatteli puskien optimistillaan läpi huolestuneisuuden. Sally nosti nukkuvan miehen kevyesti syliinsä ja asetti hänet kylkiasentoon sohvalle. Hän meni pian itsekin nukkumaan minkä hän ei olisi uskonut olevan helppoa siinä mielentilassa mutta laskuhumalan vaikutus oli voimakkaampi. Ja arvatkaa vain oliko minulla sillä välin mukavaa...tai erikoista ainakin. Ei ilmeisesti, koska olin tiedottomana jonkin aikaa mutta hetkessä huomasin seisovani Titanin hiukkastutkimuslaitoksen pää\-kiihdytinlaboratoriossa. Toinen yllätys seurasi minua nähdessäni Adamin siellä. Raukka oli nukahtanut tietokoneen ääreen työskennel\-tyään liikaa. {\it Työskenneltyään? Sehän meinaa että hän on tutkinut sitä esinettä. Roisto, aikoi ottaa kaiken kunnian itselleen. } {\it }- Adam! Nousehan, senkin nilkki. Nouse, en haluaisi tehdä sinulle mitään kun olet tajuton. Herää nyt niin saat oikein isän kädestä! En käsittänyt mikä minuun oli mennyt. Senhetkiset tunteeni Adamia kohtaan eivät ehkä olleet niitä kaikkein ystävällisimpiä mutta olisin kyllä osannut hoitaa tilanteen puhumalla. Olisimme varmasti päässeet jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, olimmehan edelleen ystäviä, vai olimmeko? Adam oli niin sikeässä unessa ettei kovakaan huuto auttanut. Kävelin hänen luokseen tavalla joka tuntui epätodellisen kevyeltä mutta en kiinnittänyt siihen huomiota sillä joku ajoi minua Adamin luokse pahat mielessä enkä voinut vastustaa. Käteni solahtivat Adamin tajuttoman ruumiin läpi. Huomasin ettei minulla ollut käsiä ollenkaan. Hetken jo luulin että olin vammautu\-nut, menettänyt käteni mutta sitten totuus valkeni. {\it Morgan Hartley on poistunut ruumiistaan.} En löytänyt sanoja tunteelleni. Sitten tyydyin osaani ja minua alkoi oikeastaan hiukan harmittaa etten ollut kokenut tätä aiemmin. {\it Ehkä saan sen pirulaisen hereille muutenkin. } {\it Herää Adam herää Adam herää...} {\it }Hän alkoi liikehtiä ja hetken päästä saatoin todeta hänen herän\-neen. {\it Mitä oikein on tapahtunut? }kummasteli Adam. {\it Olen näköjään nukahta\-nut työni ääreen mutta kuka minut herätti? Eihän täällä ole ketään. } {\it }Tiedostamattani aloin ilmeisesti käsitellä Adamia minkä huomasin hänen käyttäytymisestään. Hän piteli päätään ja heilui edestakaisin kasvot vääntyneinä epäinhimilliseen virneeseen. - Nnnnnyyyyyaaaarrrggghhh! Mikä {\it helvetti }minua riivaa? kuulin hänen karjuvan kovissa tuskissa. En taaskaan voinut asialle mitään. Jokin mielessäni nauroi asialle, mutta oikeastaan en nähnyt siinä mitään huvittavaa. Joku nimittäin riivasi minua ihan oikeasti pannen minut tekemään kauheuksia ystävälleni. {\it Heh heh, siitä sait! Otahan nyt neutriinoilmaisin kauniiseen käteen ja vilkaise Löytö Kakkoseen päin, pikku piru!} {\it }Adamin aivoihin pureutunut kipu oli hellittänyt. Hän näytti hölmistyneeltä. {\it Ihan kuin joku olisi käskenyt katsoa sitä aave-esinettä neut\-riinolaseilla. No, ei kai tästä haittaakaan voi olla. } {\it }Se jokin, mikä minussa sitten olikin, oli päättänyt suorittaa minulla uhkarohkean kokeen. Aloin kummasti innostua asiasta itsekin ja ajattelin sokeasti että tieteen hyväksi, jos ei muutenkaan. Adam katseli neutriinolaseilla näkymättömän esineen suuntaan lammasmainen ilme kasvoillaan. Neutriinot kimpoilivat Kleinin pullon kaltaisesta, nyt jo hal\-kaisijaltaan kolmikymmensenttiseksi kasvaneesta kappaleesta poispäin kuten ennenkin. Sitten alkoi tapahtua. Adamista katsoen esineen oikealta puolelta, missä juuri olin ollut, virtasi muutamia neut\-riinoja voimakentän sisäpuolelle, esineen keskustan viereen. Turha kai mainita että olin itse noiden neutriinojen mukana. Juuri siinä vaiheessa kun olin lipunut voimakentän sisäpuolelle tunsin, että riivaaja oli poistunut minusta. En kuitenkaan voinut enää palata kun olin näinkin pitkälle jo tullut. Minut täytti valtaisa tietoisuuden tunne, tunne siitä että tuolla, aavemaisen esineen sisällä aukenisi aivan uusi maailma. Sain mielikuvan kau\-niis\-ta, sinisestä planeetasta kaikkine luonnon ihmeineen ja siitä kaikesta nousi mieleeni sana ``Maa''. Tietoisuus toi mukanaan myös monia vastauksia, sellaisia joiden ratkaisuun tietoni olisivat muutenkin riittäneet mutta vasta nyt kykenin yhdistämään ne koko\-naisuudeksi. Tajusin, mikä ei kummoinen juttu ollut\-kaan, että 'rii\-vaajani' oli ollut sama kuin aikaisemmin\-kin ja oli saanut kohteek\-seen myös Sallyn. Minulla oli omituinen tuttuuden tunne tästä riivaajasta, mutta kuka se sitten oli? Tämä kysymys jäi vaille vastausta, kuten moni muukin. Oliko esine sittenkin madonreiän suuaukko, sellaisen josta pääsisi Maahan mikä muuten olisi mahdotonta? Vai olisiko kenties kyseessä toisenlainen, perustavanlaatuisempi madonreikä, portti toiseen maailmankaikkeuteen? Näitä kysymyksiä pohtiessani tunne siitä, että minun oli päästävä sen sisälle kasvoi, enkä enää voinut odottaa. Adam tuijotti edelleen esinettä kuin transsissa. Sitten, kuin jonkun käskemänä keskusta kutistui noin 3/4 sekunnissa yhdeksi pisteeksi ja hävisi hetken kuluttua kokonaan. Ympäröivät neutriinot alkoivat virrata vaimenevan voimakentän läpi hitaasti, alati nopeut\-taan kasvattaen ja kohta Löytö II oli muisto vain. Poissa. Kuollut. Adam ei voinut sanoin kuvata tuskaa joka jäyti hänen kehoaan ainut\-laatuisen tutkimuskohteen kadottua jäljettömiin. Tiesin etten koskaan tulisi saamaan lopullista vastausta tuntien kuitenkin, että niin oli hyvä. \section*{Toinen osa: Merkillinen matka} \setcounter{section}{0} \section{} Metamora astui huokaisten skootteriinsa ja alkoi körötellä parin valosekunnin matkaa Uudesta Jaasta kotipaikkaansa, erääseen aste\-roidiin. Valitettavasti oli monia asioita joita tämä omalaatuinen keksijä ei itse kyennyt tai viitsinyt valmistaa, joten silloin tällöin oli pakko käväistä muiden ihmisten kansoittamalla planeetal\-la. Hän inhosi ihmisiä sinänsä, noita raukkoja joilla ei Metamoran mielestään ollut lainkaan korkeita tavoitteita, he vain elelivät tylsän rauhallista elämäänsä Uuden Jaan kamaralla eikä kukaan heistä hänen tietojensa mukaan, ja niihin kannatti luottaa jos mihin, ollut koskaan käynyt avaruudessa. Eritoten miehiä hän inhosi. Tavallaan hän nautti heidän kiduttami\-sesta täydellisen vartalonsa vaikutuksella ja vaikka hän oli sen vuoksi yleisesti haluttu Uuden Jaan uroiden keskuudessa hän ei ollut suostunut kenellekään. Siinä määrin hänen alkuperäinen ihmisyytensä oli säilynyt että hänellä oli sukupuoliset tarpeensa siinä missä muillakin mutta oli onneksi löytänyt siistin tavan hoitaa tämän välttämättömyyden. Joku olisi voinut luulla että hän ainoastaan kuvitteli jokai\-sen miehen pitävän häntä esineenä, täydellisenä leikkitoverina vailla haluttavia henkisiä arvoja, mutta totuus vain oli että hän tunsi syvää vastenmielisyyttä yleensä ihmisiä kohtaan. Kerran hänen kimppuunsa oli hyökätty mitä ilmeisemmin raiskauksen toivossa mutta päällekarkauksen seuraukset olivat olleet tuhoisat, hyökkääjälle. Tämä oli sattunut sen ainoan kerran kun Metamora oli unohtanut pukea vaatetta päälleen mennessään ihmisten ilmoille mitä tapaa hänellä ei muuten ollut, vallitsihan hänen kodissaan täydelli\-nen ilmasto ja kuten arvata saattaa hän asui yksin. Hän oli aluksi ihmetellyt ihmisten kummastuneita ja kiimaisia katseita mutta heti tämän huomatessaan jonkun väkivaltaisen yksilön himo oli kasvanut yli kaikkien rajojen. Metamoran todellista luonnetta ei kukaan Uudessa Jaassa tiennyt. Hän oli ilmiömäinen keksijä, jonka luomisvoiman tulokset näkyivät myös hänen kehossaan. Mustia, laineikkaita hiuksiaan hänen ei koskaan tarvinnut laitella esimerkkinä hänen ruumiiseensa tekemistä modifikaatioista. Useasti hän oli ajatellut jättävänsä kokonaan materiaalisen minänsä mutta jättänyt toiveet sikseen, ja vasta lähiaikoina hän oli alkanut ymmärtää millaista suunnatonta hyötyä laaduk\-kaasta ihmisvartalosta saattoi olla. Erinäiset suunnitelmat koko ihmiskunnan hävittämiseksi olivat pyörineet Metamoran mielessä kautta hänen keksijänuransa, kenties jo siitä lähtien kun tämä Uuden Jaan toistaiseksi ainoan geneettisen kokeen tulos oli saanut alkunsa. Suunnitelmat olivat paha kyllä jääneet hieman epätäydellisiksi, sillä saattaisi olla mahdollista että surkeasta ihmismassasta löytyisi joku, jolla riittäisi älyä enempäänkin kuin syömiseen ja nukkumiseen. Kun Metamora eräänä päivänä alkoi uudelleen tutkia kulunuttakin kuluneempaa alaa, antihiukkasia, hänellä ei ollut aavistustakaan mihin se johtaisi. \section{} Normaalien hiukkasten vastahiukkasina antihiukkaset käyttäytyivät vastakkaisesti joka suhteessa. Esimerkkinä eräästä Metamoran teke\-mästä kokeesta kaksi vapaassa avaruudes\-sa kelluvaa kappaletta joista toinen oli tavallista ainetta ja toinen antimateriaa hylkivät toisiaan, sillä negatiivisen massan omaavan antikappaleen lähet\-tämät antipainovoima-aallot saivat toisen kappaleen etääntymään ja tieten\-kin normaalit gravi\-tonit työnsivät antikappaletta poispäin. Oli siis sangen epäto\-dennäköistä että hiukkanen kohtaisi antihiuk\-kasensa aiheuttaen näin molempien muuttumisen puhtaaksi energiaksi joka muuten olisi voimak\-kuudeltaan täysi nolla, koostuisihan energia tasapuolisesti foto\-neista ja antifotoneista. On paradoksi, että varhaiset, vanhalla kunnon Jaa-planeetalla työskennelleet tiedemie\-het onnistuivat nyt kömpelöiltä vaikuttavissa kokeissaan saamaan aikaan mesoneja eli hiukkasen ja sen antihiukkasen muodostamia pareja mutta sille oli yksinkertainen selitys. He eivät nimittäin tienneet mitään välittä\-jähiukkasten antihiukkasten olemassaolosta eivätkä normaalin bosonin vaikutusta antihiukkaseen. Jaa-planeetalla oli muuten elänyt eräs hyönteinen, kimalainen, josta tehdyt tutki\-mukset olivat osoittaneet että se oli aivan liian painava pieniin siipiinsä nähden pystyäkseen lentämään. Kimalainen itse oli tästä autuaan tietämätön ja lenteli vaan. Tiedoistaan huolimatta Metamora onnistui valmistamaan mesonin ja tajusi heti siinä piilevän potentiaalin. Oli esimerkiksi muuttaa avaruusalus miehistöineen mesoneiksi jolloin mikään voima ei vaikut\-taisi siihen. Näin pystyttäisiin tutkimaan vaikkapa neutronitähden tai musta aukon pintaa, mutta toisaalta tällaiset ihmiset eivät voisi aistia mitään. Käytännön sovellus kuitenkin löytyi tähtienvä\-lisestä viestinnästä. Mesonit eivät olleet moksiskaan valtavien mustien aukkojen ja muiden massakeskittymien aiheuttamista neliulot\-teisen avaruuskudelman kaareutumista. Vuosia sitten Metamora oli kehittänyt laitteen joka silloin tuntui epäonnistuneelta mutta mesonit nostivat päätään ja kohottivat laitteen aivan uuteen arvoasemaan. Laitteella saattoi kiihdyttää fotoneja mielin määrin, nehän olivat massattomia joten massan kasvua nopeuden lisääntyessä ei voinut tapahtua jos nyt ylipäätään suhteel\-lisuusteoria oli voimassa. Alunperin laitteen oli ollut tarkoitus mullistaa tähtienvälinen viestintä mutta suurista massoista oli edelleen ollut haittaa. Toinen, vakava ongelma oli suunnaton sätei\-lypaine. Metamora oli tosin leikitellyt mahdollisuudella huippuunsa kiihdyte\-tystä lasersäteestä jolla olisi poltettu viesti kohdeplanee\-tan pintaan, josta se saatettiin tulkita. Periaate tuntui mukavalta, mutta erittäin epäkäytännölliseltä. Vihdoin käänteentekevä viestin saatiin valmiiksi Metamoran voitet\-tua suuria käytännön esteitä kuten se, miten laitteet saatai\-siin tarpeeksi nopeasti kaukaisille käyttäjille. Ratkaisu oli löytynyt aliavaruudesta. Kaikkialle pienen, tuhisevan nenänsä pistävät tiedotusvälineet olivat saaneet vihiä Metamoran kirjaimellisesti kauaskantoisista kokeiluista ja syvää halveksuntaa tuntien hän toimitti muutaman kappaleen ällistyttävän nopeita viestimiä Uuteen Jaahan. Viestimissä hyödynnettiin sekä fotonikiihdytintä että mesonitekniikkaa eikä kukaan Uudessa Jaassa ymmärtänyt lainkaan toimintaperiaatetta vaikka yksi laite olikin uhrattu tutkimuksiin. Metamora tunsi tyytyväisyyt\-tä ollessaan ainoa joka sen tiesi ja siitä tosiasiasta että toimin\-taperiaatetta oli mahdotonta pukea sanalliseen tai edes normaaliin matemaattiseen muotoon. Ihmiset innostuivat asiasta koko suunnattomalla määrällään, ja yhteydet muihin sivilisaatioihin kiinnostivat kovasti. Verkko levisi aluksi hitaasti, mutta välillä siihen liittyneet kulttuurit tarjosi\-vat omia parannusehdotuksiaan ja systeemin tekninen taso kehit\-tyi käsi kädessä sen laajentumisen kanssa. Metamora pysytteli ajan tasalla ja toisi\-naan vähän edelläkin mutta tyytyi vain tarkkailemaan meinin\-kiä. Hän tiesi mitä oli odotettavis\-sa. Verkko käsitti koko galaksim\-me ja pian otettiin ensimmäiset haparoivat askelet galaksien väli\-sessä tiedon\-siirrossa. Odotettu liittymä toisiin superjouk\-koihinkin saatiin, ja jossain vaiheessa oltiinkin hankalassa tilan\-tees\-sa kun verkko ei enää voinut laajentua, ellei joku sitten keksinyt tapaa saada yhteys toiseen maailmankaikkeuteen missä kukaan ei onnistunut, ei edes Metamora. Silloin alettiin lähestyä pistettä jota Metamora niin hartaasti odotti. Uusia, eksoottisia keskustelukumppaneita oli yhä harvemmas\-sa. Lopulta kellään ei ollut enää mitään sanottavaa toisil\-leen ja vähitellen jokainen alkoi kehitellä vastauksia mitä typerim\-piin kysymyksiin kuten ``Miksi maailmankaikkeus on olemassa?''. Jos ei olisi, ei olisi ketään kysy\-mässä miksi se ei ole olemassa. Keskuste\-lijat alkoivat liittyä yhdeksi ainoaksi älyksi jonka mittaamaton kapasiteetti ei voinut tajuta niin yksinkertaisia asioita. Jossain vaiheessa pohdittavat asiat alkoivat käydä todella yksinkertaisiksi ja verkon historia sai hirveän lopun. Jokainen elävä sielu vajosi täydelliseen transsiin ajatusten tyhjennyttyä kokonaan. Sillä, kuten tiedetään, totuus on pelkkää suurta ei-mitään. \section{} Vasta nyt Metamora alkoi todella tiedostaa mitä oli tapahtunut. Oikeastaan hän oli tiennyt sen koko ajan mutta seurauksia hän ei ollut täysin ottanut huomioon. Häneen iski hysteerinen katumuksen tila ja hän alkoi tuntea itsensä hyvin yksinäiseksi mikä ei ollut ihme ollenkaan. Hänestä jopa tuntui että hän oli ainoa jäljellä oleva älyllinen olento koko maailmankaik\-keudessa mikä saattoi aivan hyvin pitää paikkansa. Metamora pyöriskeli ympäri asuntoaan vailla järkeviä ajatuksia: {\it - Tätäkö minä olin halunnut koko ikäni?} hän kiljui kurkku suorana aivan kuin joku olisi repinyt sitä kappaleiksi. {\it - Täydellistä yk\-sinäisyyttä?!} Hän repi hiuksiaan mutta tuskin tunsi mitään. Hän tunsi sisäisen tuskan tuhoavan hänet pian kokonaan. Tämä ei sinänsä ollut vielä mitenkään mieltäkääntä\-vää, mutta hän alkoi pohdis\-kella omaa kuolemaansa. Neljäkymmentä jo karttunutta ikävuotta eivät näkyneet hänen huippuunsa kehitellystä ruumiistaan joka kestäisi varmaankin vielä seuraavat kaksisataa vuotta, mutta entä jos hän jonain päivänä kuolisi? Kenet hän voisi ottaa elämäntyötään jatka\-maan kun kaikki muut olivat ikuisessa koomassa? Oli tietysti yksi mahdollisuus että hän herättäisi jonkun (toistaiseksi mikään mitä Metamora oli suunni\-tellut ei ollut osoit\-tautunut mahdottomaksi) mutta sopivan yksilön löytyminen olisi erittäin epätodennäköistä. Hän alkaisi varmasti ikävöidä kanssaih\-misi\-ään, ystäviään sekä sukulaisiaan ja kieltäytyi\-si mitä luultavim\-min tekemästä mitään ennen kuin Metamora herättäisi heidätkin. Syntyisi Metamoran kannal\-ta erittäin vastenmielinen kierre jonka seurauksena kaikki ihmiset olisivat taas valveilla, hänen harmikseen. Yksinäisyys kuitenkin painoi päälle, ja vaikka hän kuinka stimuloi aivosolujaan joiden käyttöaste yhdellä kertaa oli noin seitsemänkym\-mentä prosenttia hän ei löytänyt vastausta sisäiseen ristiriitaansa. Alakuloisuuden sai aina haudattua muiden asioiden alle joskaan ei täysin hävitettyä, ja työtähän Metamoralla aina riitti. Koko sen ajan kun verkko oli ollut toiminnassa hänen aivoihinsa linkattu tieturi oli etsinyt asioita, joita Metamora ei vielä tuntenut ja erikoisia tekoja joita kukaan ei verkkoon kantautuneiden tietojen mukaan ollut koskaan suorit\-tanut. Tuollaisia asioitahan riitti, ja tieturi kokosi kaiken siisteiksi tiedostoiksi kunkin sivilisaation mukaan luokiteltuina. Jälkimmäisen ryhmän tekoja löytyi vain yksi suhteellisen järkevä: kukaan ei nimittäin ollut yrittänytkään matkustaa maailmankaikkeuden ympäri. {\it Omituista, }Metamora ajatteli, kaikkihan tiesivät että avaruus kaareutuu neljännessä ulottuvuudessa ja matkattiinpa mihin suuntaan tahansa riittävän kauan päädyttiin aina takaisin lähtöpisteeseen. Syy oli helppo löytää jos tarkastel\-tiin asiaa ihmisten näkökulmasta mutta oli melkoisen kummaa että sama, perustavanlaatuinen ajattelu\-tapa vaivasi myös kaikkia muita älyllisiä lajeja. Metamora epäili tiedon paikkansapitävyyttä mutta se ei ollut oleellista. Ehkä kukaan ei syvällä sisimmässään ymmärtänyt ajatusta neljästä ulottuvuudesta - monille Uuden Jaan ihmisille oli ollut hankalaa todella käsittää kolmiulotteistakaan avaruutta mitä ei sovi ihmetellä, näkeväthän he kaiken oikeastaan vain kahdessa ulottuvuu\-dessa. Metamoralle neliulotteisuus on ollut lastenleikkiä siitä lähtien kun hän kerran nuoruudessaan kyllästyi kolmen ulottuvuuden ajattelulle asettamiin rajoituksiin ja ohjelmoi aivoihinsa neliulot\-teisen mallinnuksen. Varmasti maailmankaikkeudesta löytyi kuitenkin myriadeja olioita joille neljä ulottuvuutta oli arkipäivää, ainakin matematiikan abstraktissa maailmassa. Todellinen syy oli epäilemättä samainen tilanne joka oli vallinnut Telgeuzen planeettakunnassa siitä lähtien kun ihmiskunta oli tänne saapunut - pääoman puute. Eräs hullu, profeetaksi itseään kutsunut mies oli julistanut suureen ääneen maailmanloppua jo kolmannen vuosituhannen puolivälissä ja tiedemie\-het olivatkin havainneet asian oikean tolan myöhemmin, ironisesti vain vähän aikaa tuon ``profeetan'' kuoleman jälkeen. Avaruusarkkiyh\-dyskuntia oli kiireellä pantu alulle kuluttaen Jaan viimeisetkin rahat, mutta synkkä ennuste ei sallinut ihmisten tuhlaavan rahaa muuhun. Aurinko muuttuisi novaksi varhaisemmista kieltävistä teori\-oista huolimatta eikä ketään huvittanut jäädä koko aurinkokuntaan. Muutamia itsepäisiä oli tietenkin jäänyt odottamaan ilmaston läm\-penemistä ulkoplaneettojen kuille mutta tuhoisin seurauksin. Kun aurinko sitten vuoden 3620 paikkeilla otti ja räjähti miljardien ihmisten katsellessa kyynelsilmin yhtäkään ehjää planeettaa ei jäänyt jäljelle. Saapuessaan Telgeuzen järjestelmään, jonka suotui\-sin planeetta oli hetimiten ristitty Uudeksi Jaaksi raha oli tiukas\-sa ja pitkää pinnaa vaadittiin niiltä jotka olivat valmiita rakenta\-maan toimivan yhteiskunnan. Vähitellen ihmiset unohtivat kaiken avaruuslentoihin liittyvän nähden toisinaan hulppeita päiväunia, mutta kellään ei ollut varaa sellaisiin, ei edes suurimmilla yhti\-öillä eikä avaruu\-den valloitusta yksinkertaisesti pidetty vaivan arvoise\-na. Jokainen oli elämäänsä suhteellisen tyytyväinen ja piti rahojen sijoittamista palveluyhteiskuntaan {\it n }kertaa parempana kuin omaisuuk\-sien tuhlaamis\-ta jonkin tylsän taivaankappaleen valloituk\-seen jonka kannattavuutta ei kannattanut selvittää. Tieteitä yleensä harjoitet\-tiin vähemmän ja niissäkin pitäydyttiin maan pinnalla. Esimerkiksi korkeampi matema\-tiikka oli suosittua, eihän siihen vaadittu juuri enempää kuin kynä ja paperia. Tässä yksi syy Metamorille vihata ihmisiä, ihmiskun\-nan kehitys\-taso oli taantunut. Viha, kuten yksinäisyyden tunnekin, haihtui nopeasti tärkeämpien asioiden tullessa edelle, niin kuin maailmankaikkeuden kiertomatkan suunnittelun. Suunnitelmissa oli esimerkiksi mustan aukon tutkiminen; itse hän ei sellaiseen uskaltautuisi, mutta puoliksi mesonitekniikkaan perustuvan luotaimen voisi aina lähettää. Toinen, laajuudessaan tieturiakin ällistyttänyt idea (siis todella laaja, koska tieturilla ei ollut tunteita) oli maailmankaikkeuden halkaisijan eli toisin sanoen suurimman pisteestä A pisteeseen A kuljetun etäisyyden mittaus. Tähän tarvittiin pituudessaan ääretön\-tä rajatto\-masti lähenemään kykenevä mittanauha. Helpompiakin tapoja mitata kuljettu matka oli toki keksitty, mutta ei yhtään niin kivaa kuin matkustaminen itse. Olisihan voitu vaikka lähettää erityisen nopea mesoni johonkin suuntaan, se palaisi melko pian ja nopeuden sekä kulutetun ajan tuntien saatettiin sangen yksinkertaisesti selvittää matkan pituus. Ei kuitenkaan voitu varmasti tietää vaikka mesonin tielle sattuisi esteitä tai, mikä on varsin epätodennäköis\-tä, mesoni törmäisi maailmankaikkeuden reunaan. Kukaan ei voinut täysin tietää näitä asioita, ja matka olisikin erinomainen tilaisuus myös suhteellisuusteorian kokeiluun käytännös\-sä. Kuuluisaa kaksosparadoksia ei oltu koskaan suoritettu ja atomi\-kelloilla tehdyt kokeet epäilyttivät, niihin vaikutti varmasti muitakin tekijöitä kuin nopeus mikä onkin teorian suurin kompastus\-kivi. Mitään ongelmaa ei olisi jos pystyt\-täisiin mittaamaan abso\-luuttisia nopeuksia varmasti kiinteän pisteen suhteen. Oleellisinta teorian uskottavuudessa oli kuitenkin sen järjenvastaisuus. Mittanauhaan liittyi useita käytännön pulmia jotka eivät tuotta\-neet kummempaa päänvaivaa Metamorin pienille harmaille aivosoluille. Nauhalta vaadittu uskomaton kestävyys saavutettiin rakentamalla se yhdestä ainoasta molekyylistä jolloin sen ei tarvinnut olla muutamaa atomia paksumpi. Tämän tyyppistä ainetta oli mahdoton valmistaa muualla kuin lähes olemattomassa painovoimassa mutta siitäkään ei koitunut haittaa sillä vaikka aluksella olikin melkoinen kiihtyvyys nauha pysyi paikallaan muuhun maailmankaikkeuteen nähden ja niin kevyttä esinettä eivät massiivisten taivaankappaleiden kauas ulottu\-vat vetovoimakentät juurikaan hetkauttaneet. Kaikki pääkopan sisällä mahdolliset valmistelut olikin tehty ja varsinainen urakka saattoi alkaa. Urakasta kyllä voitiin puhua, mutta tieturi johon kaikki mahdollinen alukseen liittyvä oli siirretty suoraan Metamoran mielestä ohjasi robotteja jotka hoitivat likaisen työn. Vihdoin hän loi viimeisen silmäyksen asuntoonsa valmiina siirtymään uuteen kotiinsa, alukseen. Metamora ei ollut uskoa silmiään. Toki hän oli tiennyt minkä kokoi\-sen aluksen rakentaa mutta kun sen nyt näki omin silmin, kaksisataa metriä pituudessa vaikuttivat aivan liialta. Hän näki aluksen läheltä sen peräpäätä joten alus näytti litistyvän pituus\-suunnassa muutamaan kymmeneen metriin mutta tiesihän hän asian oikean laidan. Koko alus oli yhtä pitkää ja varsin kapeaa avaruussuihkumoottoria. Periaatteena oli kerätä tähtienvälistä polttoainetta vetyä valtaval\-la magneettikauhalla jonka halkaisija tulisi olemaan hulppeat viisikymmentäkuusi kilometriä. Takakolmanneksen täyttivät reaktori ja sen perästä aukeneva suutin. Suihkumoottori saavuttaisi käytän\-nöllisen tehon vasta nopeuden ollessa kaksi prosenttia valon no\-peudesta (huom. ominaisnopeudesta, ei ylärajasta) joten reaktorin sivuille oli kiinnitetty kaksi fotonireaktiomoottoria alkukiihdytys\-tä ja mahdollisia ongelmatapauk\-sia varten. Vedyn yleinen esiintyvyys ei ollut tarkoin kenenkään tiedossa ja vaikka olisi ollutkin, ei mihinkään voinut täysin luottaa. Fotonimoottoreissa hyödynnettiin Metamoran kehittämää kiihdytintä ja ne saivat käyttövoimansa mitta\-vista aurinkopaneeleis\-ta jotka vielä olivat piilossa aluksen rungon uumenissa. Metamora astui skootteriinsa ja alkoi hitaasti ajella aluksen keulaa kohti. Reaktorin mustassa pinnassa näkyi valkoisin kirjaimin aluksen nimi, {\it S/S Keinstein. }Matkan eräs päätarkoitus oli koetella suhteellisuusteorian toimivuutta käytännössä ja oli ollut itses\-tään\-selvää ristiä alus teorian kehittäjistä tunnetuimman mukaan. Lähellä aluksen keulaa erottui kaksi pallomaista rakennelmaa molem\-min puolin runkoa, joista toinen oli varsinainen matkustamo ja toinen varasto\-tilaa. Varaston siltä puolelta joka oli kauempana rungosta erkani varsi ja sen päässä kullanhohtoinen rombidodekaedri, mittanauhoitin, jossa yksimolekyylinauhoituskoneiston lisäksi sijaitsi nauhan pituuslaskuri. Nauhoittimen ollessa näin asennettu {\it S/S Keinsteinin }oli mahdollista tarvittaessa peruuttaa nauhaa pitkin taaksepäin. Metamora saapui matkustamon kohdalle ja lähti kiertämään alusta siltä kohtaa. Tähän mennessä kaikki oli ollut juuri niin kuin oli suunniteltu, jokainen yksityiskohta oli ajatuskokein testattu ennen rakennusta. Matkustamon ja varaston välillä kulki putkimainen käytävä jota saattoi käyttää liikunnallisen toiminnan päivittäisen ylläpidon lisäksi käytännön toimiin. Tietenkin olisi voinut rakentaa yksinkertaisen kuljetusjärjestelmän mutta ihmiskeho tarvitsi harjoi\-tusta säilyäkseen rappeutumiselta. Esittelyvuorossa sisätilat ylhäältä alas. Jo ulkopuolelta erotti komentosillan katon ja seinät käsittävän yhtenäisen läpinäkyvän kuvun. Tämä oli aluksen hermokeskus, tieturi sijaitsi täällä. Yhtenäinen huone oli sisustettu tieteellisen asianmukaisesti eikä pitempiä aikoja ketään huvittanut siellä viettää. Onneksi olivat ajanviettotilat kerrosta alempana, jonne päästiin kaikki neljä kerrosta yhdistäviä kierreportaita pitkin tai jos oli kiire kiihdy\-tyksen ollessa päällä, mitä se ei tällä hetkellä ollut, myös portai\-den keskelle asetettua hyvin kiilloitettua metallitankoa alas liukuen. Täällä saattoi harrastaa kaikenmoisia urheilulajeja sekä katsella kolmi- tai neliulotteisia elokuvia ja kaikkea muuta mitä vain mieleen tuli. Kerrosta alempana olivat tilat joita varsinaises\-ti matkustamoksi voitiin kutsua, jossa syötiin ja nukuttiin. Taas kerros alaspäin, ja päästiin sekalaiseen varastomaiseen tilaan jossa esimerkiksi avaruusskootteria säilytet\-tiin. Skootteril\-la piti tietysti päästä ulos, ja tätä varten oli rakennettu kaksin\-kertainen paineovi. Jokaisessa kerroksessa oli siellä täällä ikkunan virkaa toimittavia läpinäkyviä puolipalloja jotka tarjosivat esteet\-tömät näkymät joka suuntaan. Alimmassa kerroksessa oli ruumisarkun tapainen vekotin johon Metamora voisi sulkeutua voittamattoman vaaran uhatessa. Laite, oikealta nimeltään säilöntäkapseli oli valmistettu kvarkkiainetta muistuttavasta, erityisen tiheästä Hartleyn materiasta jota mikään tunnettu hiukkanen ei kyennyt läpäisemään. Monimutkaiset ylläpito\-järjestelmät huolehtisivat siihen suljetun ihmisen täydellisestä säilymisestä horrostilassa käytännössä ikuisesti, eivätkä edes mustan aukon tapahtumahorisontin sisäpuolella vaikuttavat vuorovesi\-voimat voisi mitään kapselille ja sen sisällölle. Siitä herättämis\-tään varten Metamora oli suunnitellut sangen monimutkaisen laitteis\-ton joiden toimintaa voitiin havainnollistaa ainoastaan neli- tai useampiulotteisena animaationa. Jo toistamiseen Metamora sai pahan hysteriakohtauksen. {\it Entä jos kapseli kaikesta huolimatta tuhoutuisi? }hän pelkäsi. {\it Jos jokin inhimillinen erehdys... ei, ei sellainen ole mahdollista. Olenhan täydellinen tällä alalla, }hän rauhoitteli itseään. {\it Vai olenko sittenkään? }hän epäili mikä oli aiheellista, eihän täydellisyyttä voinut koskaan täysin tietää. {\it Entäs kaaosteoria: merkityksettömältä vaikuttava seikka johtaa koko systeemin tu\-hoon...Mmmmm! Siis jos vaikka kaksi saman atomin elekt\-ronia sattuu joutumaan täysin samaan tilaan yhtäaikaa? Pauli ja minä tiedämme ettei se ole mahdollista mutta tietääkö itse elektro\-ni?} {\it }- Voi Herran pieksut, TIETÄÄKÖ ELEKTRONI?! kiljui Metamora tyhjäl\-le avaruudelle. Hän tiesi vaikka ei halunnut uskoakaan että ruumiin säälimätön muuntelu entistä optimaalisempaan toimintaan tapahtui mielenterveyden kustannuksella. Hän oli koko uransa ajan pelännyt tulevansa todella hulluksi, mitä hän ei onneksi vielä ollut, sillä hän tiesi että niin oli käynyt kaikille todella Suurille keksijöille ennemmin tai myöhemmin. \section{} Metamora oli päättänyt käyttää kiihtyvyyttä 10 m/s\raisebox{.6ex}{2} jolla alus saavuttaisi valon ominaisnopeuden reilussa Uuden Jaan vuodessa eikä näennäinen painovoima aluksen sisällä olisi ylivoimainen. Kuljetta\-van matkan pituus oli parhaankin arvion mukaan kymmeniä miljardeja valovuosia mutta ei matka suinkaan tulisi kestämään näin montaa vuotta. Tai oikeastaan tulisi, mutta aluksen ulkopuolella. Mikäli suhteellisuusteoria todella pätisi, aluksen sisäpuolinen aika hidas\-tuisi tarpeeksi eikä koko matkaan siellä mitattuna kuluisi kuin muutamia vuosia. Suhteellisuusteoria toisi mukanaan myös haittapuo\-lia aikadilataation lisäksi. Aluksen massa kasvaisi tarkalleen samaan tahtiin kuin aika hidastuisi nopeuden kasvaessa, joten kiihtyvyyskin pienentyisi. Mitään ongelmaa ei kaikesta huolimatta aiheutunut, muuta ei Metamoralla nimittäin ollutkaan kuin aikaa. Vielä viime hetken tarkistukset: Fotoniapumoottorin vara-akut - täynnä! Aluksen sähköjärjestelmä - kunnossa! Metamora huokaisi helpotuksesta. Sähköjärjestelmä oli se hiuskarva jonka varassa {\it Keinstein }riippui. Mutta ei tässä vielä kaikki, näin pitkän matkan alus oli sentään paljon muutakin kuin polttoainetta ja sähköä. Metamora jatkoi tarkistuskierrostaan. ...Tuulilasi - kirkas! Vuode ja istuimet - pehmeät! {\it No niin, }ajatte\-li Metamora tyytyväisenä. {\it Vihdoinkin lähtövalmis. Ei, ei sittenkään. }Täytyi vielä ties kuinka monennen kerran tarkis\-taa mittanauhoittimen kalibrointi. Nauhoittimen oli oltava tarkasti nopeuden suhteen kontrolloitu koska aluksen päästyä suh\-teellisuuste\-oreettisiin nopeuksiin sen oli mahdollisesti valmistet\-tava valo\-vuosien edestä nauhaa siinä missä aluksen kello tikitti sekunteja. Nauhahan oli osa paikallaan pysyvää maailmankaikkeutta eikä näin ollen osallistunut aikadilataatioon. {\it Kaikki tuntuu olevan selvää, }sanoi Metamora mielessään varmana. Hän antoi tieturin suorittaa vielä perusteelliset testit ja kone ilmoitti kaiken olevan kunnossa. {\it Nyt ei mikään voi enää mennä vikaan. } Aluksessa oli pienet asennon\-korjausmoottorit joita ei tosin liiem\-mälti tarvittu aluksessa, jonka oli tarkoitus jättää jälkeensä viivasuora polyhiilinauha eikä niillä sen vuoksi ollut erillisiä ajoainesäiliöitä. Moottorit olivat lähinnä hätätapauksia varten jolloin ne käyttivät työntöaineenaan hengityshappea tai tähtienvä\-listä täyteainetta, vetyä. Metamora päätti säästää varastoja ja valitsi nauhan kiinnityskohdaksi asteroidinsa. Hän antoi tieturin kautta ohjeen nauhoittimelle valmistaa ennennäkemättömän pitkästä hiilimolekyylistä juuri sen verran alkua että se osuisi kiinnitys\-kohtaan ja poistui aluksesta skootterillaan kiinnittämään nauhan pään asteroidin pintaan. Metamora halusi pitävän liitoksen ja käytti superliimuriaan muodostakseen yksinkertaiset kovalenttiset molekyy\-lisidokset nauhan ja asteroidin rakenneosasten välille. Nauha oli erittäin kapea ja, milloin valo sopivasti sattui siihen, hopeanhoh\-toinen. Vähänkin hämärässä sitä tuskin näki. Metamora oli potkaista nauhaa kaikin voimin kokeillakseen kestävyyttä mutta pysäytti liikkeensä ajoissa tajutessaan että niin kapea nauhahan halkaisisi melkein mitä vain. {\it Kyllähän nyt molekyylisidos kestäisi. Jos ei, ei mikään muukaan pysyisi kasassa.} {\it }Asia olikin oikeastaan liian varma tarkistettavaksi joten Metamora siirtyi takaisin alukseen ja komensi tieturia: - Aaaaanti mennä! Luukku aluksen rungossa reaktorin etupuolella aukeni ja mittavat aurinkopaneelit levittäytyivät auki valmiina siirtämään energiaa tähdistä fotonikiihdyttimille. Alkoi kuulua vaimeaa humisevaa ääntä jonka tulosuuntaa oli mahdoton paikantaa koska se kaikui aluksen rungosta. Apumoottorien suuttimien keskus\-toissa syttyivät hiljaiset hehkut merkiksi siitä että fotoneja alkoi syöksyä tuhatkertaisella valon nopeudella suoraan taaksepäin. Vastavaikutusperiaatteen mukaisesti ne sysivät aluksen liikkeelle. Aluksi varsin hitaasti mutta vauhti kiihtyi jo ensimmäisten sekun\-tien aikana huomattavasti. \section{} {\it Päivä 6, kello 22.35 aluksen aikaa. Pian }Keinstein {\it saavuttaa 2 \% valon nopeudesta ja silloin on aika käynnistää suihkumoottorit ja laskostaa paneelit. Toivottavasti skoopin vastus ei käy liian suureksi. Kaikki on sujunut erinomaisesti lukuunottamatta pientä haaveria toissapäivänä jolloin kokeilin normaalia suurempaa fo\-tonikiihdytystä. Massattomat fotonit kiihtyivät välittömästi halu\-amaani nopeuteen (poimu 10-10\raisebox{.6ex}{-78}) mutta aluksen kiihtyvyyteen tämä ei juurikaan vaikuttanut. Hetken päästä kuulin pienen poksahduksen aluksen etuosasta ja huomasin tuulilasissa satoja pienen pieniä reikiä joista 21 kPa:n happeni pääsi vuotamaan ulos. Korjasin vuodot viipymättä superliimurillani ja asetin fotonikiihdytyksen takaisin vakioarvoonsa. Ennen kuin ehdin ajatella mitään jokin minussa laski fotonien kulkeman matkan ja petyin hirveästi mutta onneksi älysin pyyhkiä tiedon muististani ettei se pääsisi pilaamaan matkaani. } {\it }Näin Metamora saneli tieturille tallentaakseen kaiken päiväkirja\-tiedostoon. Tieturin muokattua äänidatan tekstitiedostoksi hän poisti tallennemodulin tieturista ja laittoi välittömästi takaisin kahdella kerroksella Hartleyn materiaa ja niiden välisellä täydelli\-sellä vakuumilla eristettyyn kassakaappiin. Metamora ei tarkalleen tiennyt miksi hän teki tällaista. {\it Muistoksi jälkipolville? Niin kuin mittanauhakin.} {\it (mille jälkipolville)} {\it Ei, }hän sanoi painokkaasti ajatuksilleen. {\it Mahdotonta. } {\it }Metamora tiesi että hänen matkansa päätyttyä maailmankaikkeus olisi joko romahtanut pisteeksi tai laajentunut äärettömän suureksi ja harvak\-si. Romahduksen mahdollisuudessa oli tietysti yksi lohtu: silloin Suuri Pamaus tapahtuisi uudelleen ja niin alkaisi uusi maailmankaik\-keus ikuisen voittokulkunsa loppua kohti. {\it Olisihan sekin yksi vaihtoehto, }hän mietti apeana. {\it Mutta mikään ei ole varmaa. Tai voisinhan rakentaa mesonistimen, kiihdyttää itseni yli c:n...} {\it }Sekään idea ei ottanut tulta. Jos suhteellisuusteoriaan olisi luottamista aika alkaisi kulkea taaksepäin mutta vain aluksen sisällä. Ja halutessaan palata normaaliin (?) elämäänsä, miten mesonikeksijämme rakentaisi antimesonistimen mesonikäsillään ja mesonityökaluillaan mesoniosista? Ainoa todellinen mahdollisuus oli odottaa. Metamora istuutui aluksen etuosassa, komentosillalla sijaitsevaan tuoliin. Lasissa näkyi edelleen muistona kaksi päivää aiemmin sattuneesta vahingosta lukemattomia pieniä mustia pisteitä. Häntä harmitti suuresti silloi\-nen ajattelemattomuutensa. Olihan päivänselvää että neliulotteisen avaruuden mihin tahansa suuntaan melkein äärettömällä nopeudella ammutut hiukkaset pyrkivät hetikohta palaamaan lähtöpaikkaansa. Yhtäkkiä tieturin rauhallinen, sukupuoleton ääni ilmoitti aluksen kaiuttimista: - Ensimmäinen tavoitenopeus saavutettu. Kytketään fotonimoottorit pois päältä. Hiljainen humina jota normaalisti ei ollut huomannut lakkasi. Metamora oli vaihteeksi täydellä teholla mukana tapahtumissa ja huomasi apumoottorien takana olevat vetyionit hehkumaan saaneen kuumuuden lakanneen. Aluksen kiihtyvyys lakkasi. - Kytketään pää\-moottorin vedynkeräyssuppiloihin magneettikenttä. Mitään ei näkynyt ja vain aluksen vauhdin hetkellisestä hidastumi\-sesta huomasi että yli sadan kilometrin laajuinen skooppi oli auennut aluksen etuosaan. - Kytketään reaktorit toimintaan, sanoi tieturi. Äkillinen sysäys miltei kaatoi vielä osittain ajatuksissaan olleen Metamoran kiihdy\-tyksen alkaessa jälleen. - Valokennot takai\-sin varastoon, sanoi tieturi. Metamora laskeutui matkustamon perä\-osaan katsomaan kuinka molemmat paneelit laskostui\-vat matemaattisen tarkasti yhtä aikaa ja peittyivät kannella. Jos fotonimoottori olisi vielä ollut käynnissä ei vetyionien hehkua olisi näkynyt sillä nyt eteen muodostunut valtava suppilo keräsi kaiken ionisoituneen vedyn kymmenentuhannen neliökilometrin alueel\-ta. Seuraavat päivät kuluivat samaa tasaisen tylsää tahtia. {\it Keinstei\-nin }nopeus ei vielä edes lähennellyt valon ominaisnopeutta mutta Metamorista tuntui että aika kului aina vain hitaammin. Hän oli ehtinyt katsoa alukseen varatuista elokuvista suunnilleen puolet (yli viisisataa) eikä uskonut jaksavansa enempää. Metamora oli nainen joka ei kuluttanut aikaansa juuri muuhun kuin elämäntyöhönsä eikä ollut osannut varata tarpeeksi ajanvietettä. Hän päättikin kokeilla vaihteeksi tavallista kaksi- tai toisinaan valitettavan yksiulotteista mediaa, kirjallisuutta. Tieturista löytyi kaikki Jaan sekä Uuden jaan kirjallisuus sekä kaikki verkon kautta haalitut tiedostot. Kyllästyttyään elokuviin lukeminen vaikutti varsin mukavalta vaihtoehdolta ja myös paljon haastavammalta. Elokuvien katseleminen oli aina jossain määrin passiivista toimintaa mutta kirjojen lukeminen tarjosi haasteita, lukijan täytyi itse luoda mieleensä elokuva josta saattoi tehdä juuri sellaisen kuin itse halusi, tietenkin luettavan kirjan sisällön puitteissa. Tässä oli urheilun lisäksi kaikki mitä ulkopuolinen saattoi sanoa ajanvietteeksi {\it S/S Keinsteinilla. }Liikunnasta Metamora ei juuri välittänyt mutta harrastettuaan sitä joka päivä noin tunnin ajan hän alkoi vähitellen kiinnostua. Hän oli kuitenkin ennen kaikkea keksijä ja tiede'mies' joten urheiluharrastus jäi hieman sivuun. Eräänä päivänä hän päätti ruveta tutkailemaan tähtiä ja planeettoja. Hänellä ei ollut minkäänlaista kaukoputkea mutta keksijä hän oli ja vieläpä erinomaisen tuottelias. Parin tunnin työn tuloksena Metamora piteli ylpeänä käsissään pientä monokkelin näköistä esinettä ja asetti sen oikeaan silmäänsä. Hän viimeisteli työnsä laittamalla aikaisemmin kehittämänsä pannan päänsä ympärille ja yhdistäen monokkelin siihen johdonpätkällä. Metamora nousi komentosillalle ja kiinnitti katseensa kirkkaaseen, punertavaan tähteen joka selvästi erottui muista ollen selvästi galaksit muodostavaan joukkoon tummaan kuulumaton. {\it Planeetat} {\it }hän sanoi mielessään nähden kohta saman tähden joka osoittautui punaiseksi kääpiöksi sekä sitä kiertävät viisi planeet\-taa lähempää. {\it Asuttu planeetta} {\it }ajatteli hän jolloin oikean silmän katse zoomasi uloimpaan pla\-neet\-taan. Sen hän olisi muutenkin tajun\-nut mietittyään hetkisen tähden säteilyintensi\-teettiä ja planeetto\-jen etäisyyksiä. Planeetan pinta oli tasaisen tummanharmaa ja harvinaisen tylsän näköinen. Zoomattuaan lähemmäksi Metamora erotti ihmismäisiä hahmoja istumassa korkeimman mahdollisen mukavuustason mukaisilla noja\-tuoleilla litkimässä olutta ja ilmeisesti katsomassa edessään olevaa moniulotteista televisiota. {\it Mielenkiintois\-ta, ellei peräti epäto\-dennäköistä}, ajatteli Metamo\-ra. Hän loi kysyvän katseen tieturin kuvaruutuun joka toimi täysin myös vastak\-kaiseen suuntaan. Verkosta kootuista tiedostoista ei löytynyt mitään vastaavaa joten tässä oli ensimmäinen kunnon pähkinä purtavaksi koko matkan aikana. Tieturilla oli kuitenkin uskomaton kyky yhdistää pieniäkin tiedonjy\-väsiä kokonaisuudeksi ja onnistui ilmoittamaan oman diagnoosinsa. Silti Metamora oli se joka oli koneen suunnitel\-lut olematta yhtään huonom\-pi analysoimaan planeettaa eikä kumpikaan sanonut toisilleen mitään koska Metamoran aivojen ja tieturin välinen linkki oli jo hoitanut sen että sekä Metamora että tieturi tiesivät täysin saman. Arvion täytyi siis olla melko toden\-näköisesti oikein. Nuo olennot, kutsuttakoon heitä Korkeimman Tason Saavuttaneiksi, olivat historiansa aamuhämärissä olleet onnellisia universumin ainoita elollisia sillä syystä jota on turha lähteä selvittämään heidän aurinkonsa oli joutunut galaksien välissä ammottavaan tyhjyy\-teen eikä silloisten alullaan olevien galaksien keskuskvasaarien polttava säteily ulottunut häiritsemään sivilisaation kehitystä. Miljardien vuosien aikana kulttuuri oli kehittynyt valtavasti ja jossain vaiheessa sen edustajat olivat tajunneet taianomaisten kykyjen kosmisen merkityksettömyyden. Aluksi he olivat käyttäneet lahjojaan harmittomaan huvitteluun mistä muistona oli harvinaislaa\-tuinen tähti mutta tietäen senkin turhaksi olivat palauttaneet valtaosan tehneistään muutoksista ennalleen. Saavutettuaan Korkeim\-man Tason he olivat ainoina maailmassa ymmärtäneet kaiken tarkoituk\-sen; se oli istua mahdollisimman mukavasti keskiolutta litkien ja piir\-roseloku\-via katsellen. Tutkittuaan vielä muutaman lähitähden planeettoineen perusteel\-li\-sesti Metamora kyllästyi siihenkin. Täydellisesti ohjattava, täydel\-lisen zoomaava ja erittäin kevyt sekä käytössä mukava kauko\-putki oli hieno olemassa mutta siitä ei saanut mitään irti ilman todella mielenkiintoisia kohteita, mitä kaikki hänen tähän mennessä kolu\-amansa olivat olleet lukuunottamatta Korkeinta Tasoa. Ketä sitä\-paitsi hyödyttää tieto siitä että sen ja sen galaksin keskustas\-ta 4743 parsekin etäisyydellä sijaitseva pääsarjan tähti kuuluu spekt\-riluok\-kaan A0 ollen samalla harvinaisen kirkas ja että ko. tähdellä on kuusitoista kiertolaista joista vain yksi on merkittävän kokoinen ja siksi ainoa jolla on kuita (kaksi kappaletta) ja että kyseisen planeetan kiertoaika on 501 Jaan vuorokautta, radan perihe\-li 3953 megametrin päässä tähdestä ja apheli 4497 Mm:n mistä voimme taas tehdä sen johtopäätöksen että rata on harvinaisen eksentrinen? - Ei ketään, totesi Metamora kuivasti ja olisi varmasti nakan\-nut kehit\-tämänsä täydellisen kaukoputken nurkkaan jos aluksessa olisi nurkkia ollut. \section*{} Pitkästys ja yksinäisyys painoivat päälle. Metamoralla oli todella paha tilanne, ristiriita itsensä kanssa inhoten muita ihmisiä ja yksinäisyyttä sekä modifikaatioista aiheutunut vaarallinen mielenvi\-ka. Hetken Metamora punnitsi eri vaihtoehtoja neliulotteisessa mielessään ja saikin loistoidean. Reilun tunnin pakerruksen jälkeen hänellä oli kädessään taas uusi keksintö, edellistä kookkaampi mutta varmasti mielekkäämpi. Hän työskenteli vielä muutaman hetken (jotka alkoivat kulua tavallista nopeammin) tieturin parissa ohjelmoiden erästä funktiota jota ilman idea ei ikinä toteutuisi. Tieturi ilmaisi ymmärtäneensä asian täysin ja Metamoran käsiä alkoi hurjasti kihelmöidä mikä loppui vasta kun hän oli saanut uuden laitteen liitetyksi tieturiin. Hänen mielentilansa ei olisi sitä muuten sallinut mutta hän ei ollut saanut kunnon unta vuorokausiin. Hän laskeutui kerrosta alemmaksi ja vaipui sikeään uneen heti vuoteeseen päästyään. \section{} Kaikkialla oli pimeys, mittaamaton syvyys vailla tarkoitusta. {\it Olenko kuollut?} En ollut, olin vain poistunut ruumiis\-ta\-ni, siinä kaikki. Mutta mitä tämä oli, sitä en tajunnut. Ympärilleni alkoi muodostua värillisiä hahmo\-ja, spiraali sellaista väriä mitä en tiennyt voivan olla olemassa\-kaan. Yhtäkkiä näkymä alkoi selkiytyä. Muistin erään kuvan, jonka olin joskun poikana nähnyt jossain museossa. Erikoista siinä oli, että kuva oli kak\-siulotteinen kemiallinen tallenne. Nykyään asiat hoidettiin kolmessa ulottuvuudessa fysikaalisin keinoin joille kuva saatiin säilymään ikuisesti niin haluttaessa. Jokin tuossa kuvassa kuitenkin viehätti minua, sen sanoinkuvaamaton kauneus. Kuva esitti Maata, alati jatkuvaa sankkaa, vihreää metsää jossa kiemurteli sininen jättiläi\-nen, Amazon. Olin ilmeisesti Maassa, vaikka joesta ja metsästä ei näkynyt jälkeäkään. Kaikki oli niin kaunista luonnostaan. Ihmisiäkin näkyi siellä täällä mutta he eivät tuntuneet noteeraavan minua mikä oli selvä juttu, enhän ollut fyysisesti läsnä. Tunsin isäni olevan lähistöllä ja äkkiä aiempi surrealistinen näkymä avautui ympärille\-ni. En nähnyt häntä lainkaan mutta tiesin hänen olevan jossain. Hän kertoi minulle kaiken, ilman sanoja. Isä kertoi minulle paljon enemmän kuin kömpe\-löllä sanallisella viestinnällä on mahdollista. Näin kaksi sisäk\-käistä palloa neljässä ulottuvuudessa mitä en pitänyt lainkaan kummallisena vaikka kolmessakin ulottuvuudessa olisi ollut tarpeek\-si. Isäni selitti miten asiat olivat ja sisemmän pallon sisälle ilmestyi kirkas piste: ``Olet tässä''. Ulommassa pallossa oli kaikki minkä tunsin, minun maailmani ja kaksi ihmistä jotka katseli\-vat sisempää palloa täynnä ihmetystä. Symbolit välitti\-vät minulle kuvan tilanteesta mutta eivät tapaa, jolla pääsisin takaisin ulom\-paan palloon. Isä sanoin tietävänsä sen ja kaiken muunkin mutta kieltäy\-tyi kertomasta minulle, se oli jotain mitä minun oli tehtävä itse. Kaikki näkemäni alkoi luhistua alkuteki\-jöihinsä ja pian jäljellä oli enää sama musta, ikuinen tyhjyys. Sitäkään ei kestänyt kauan sillä minut ikäänkuin singottiin maail\-maan. \section{} Kaiken kokemani jälkeen en hämmästynyt ollenkaan huomatessani olevani pyöreässä tilassa jonka kattona toimivan kalotin läpi näkyi tuhansia tähtiä. Ensin luulin olevani aluksessa matkalla Marsista Titaniin mutta tämähän oli paljon pienempi, jos nyt oli alus ollen\-kaan. Kaikki seikat kuitenkin viittasivat alukseen enkä uskonut niiden olevan kulissia. Hämmästyin vasta huomatessani jälleen olevani ruumiissa mikä ei kuitenkaan ollut omani. Se kuului ruskettuneelle kehonrakentajalle jonka taloudellinen tila oli valitettava, minulla ei nimittäin ollut lainkaan vaatteita ylläni. Kiusallinen tunne että en ollut ainoa sielu tässä ruumiissa voimistui mutta jotain mätää siinäkin oli, aivan kuin toinen sielu olisi ollut tietokoneohjattu keinoäly. Osajako tuntui olevan samanlainen kuin silloin nähdessäni Löytö II:n ensimmäisen kerran, olin ruumiissa aistien kaiken mutta toinen äly hallitsi sitä huomaamatta minua mikä oli täysin mahdollista, harvat tietokoneet omaavat telepaattisia kykyjä. Muuten kaikki jäi toistai\-seksi selittämättä. Huomasin kulkevani kierreportaita alas päin mikä tuntui minusta harvinaisen typerältä, olihan keskellä tanko jota pitkin olisin voinut liukua mutta dominoiva äly ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Luultavasti ruumista ohjaava tietokone ei tiennyt kaltais\-teni aineettomien olentojen olemassaolosta. Mutta millainen oli ruumis, jota kone ohjasi? Ja kuka ohjasi konetta? Kuljettuani kaksi kerrosta alaspäin sain erittäin positiivisen ihmetyksen tunteen. Vuoteella, valkeiden lakanoiden päällä makasi kyljellään oikea polvi koukistettuna aivan yhtä upea nainen kuin taannoin näkemässäni unessa. Hän oli oikeastaan paljon kauniimpi sillä hänen vartalonmuodotonsa eivät olleet lainkaan liioiteltuja, juuri sopivan runsaita. Hänellä näytti menevän raha-asioissa yhtä hyvin kuin minullakin. - Hyvää huomenta, Metamora, kuulin sanovani syvällä äänellä. Metamora nousi ylös ja tuli lähemmäksi. Tunsin jännityksen sisäl\-läni kasvavan. Niin oli Metamorankin laita, hänen aikaisemmin tiedostamaton unelmansa oli täyttynyt. Hän ei enää ollut yksin mutta oikeaa ihmisseuraa hänellä ei silti ollut. {\it Täydellistä}. Ja he olivat molemmat alasti, mies ja nainen, eivätkä he tunte\-neet häpeää. Mutta hänen sisimmässään paloi tuli eikä hän voinut enää odottaa. Hän tajusi kauhistuen odottaneensa koko ikänsä. Minun oli mahdoton tehdä eroa varsinaisen sieluni ja tämänhetkisen ulkoisen minäni välillä, minä olin se, mitä minä olin. Sisälläni paloi tuli ja oli vain ajan kysymys milloin se räjähtäisi. Olimme valmiit. Hän kiirehti vuoteelle selälleen ja seurasin häntä. Aloin hyväillä hänen takamustaan sekä lantiotaan ja pian levitin hänen reisi\-ään kun hän yhtäkkiä kääntyi osit\-tain kyljel\-leen, asen\-toon jota en tuntenut. Hän makasi oikealla kyljel\-lään vasen reitensä ylöspäin koukistettuna ja se vaikutti entistä kiihot\-tavam\-malta. Hän tarttui käteeni ja painoi sen kiintei\-tä, jännittyny\-neitä rintojaan vasten. Hän voih\-kaisi hivellessäni niitä ja aloin työntyä hänen sisäänsä. Nautinto sisuksissani kasvoi kasvamis\-taan ja tunsin pian laukeavani, mutta sitä ei tapah\-tunut. Metamora voihki ja ääneni yhtyi häneen. Sitten tunsin tajun\-tojemme alkavan sulautua yhteen. Ei täysin, mutta taso syveni syvenemistään ja meille kävi samoin kuin minulle ja uudelle ruumiil\-leni, tulimme yhdeksi. Sitä ei kestänyt aivan loppuun asti, jossain vai\-hees\-sa kaikki vain hävisi, ja ma\-kasimme tyytyväisinä toisiimme liimautuneina hiljaa huohottaen tietoisina siitä tosi\-asiasta että kaikki ei ollut ollut aivan täydellistä. Palautuminen oli omalta osaltani vieläkin perusteellisempaa. Aloin nimittäin taas jakautua, tai oikeastaan aloin henkisesti irtautua ruumistani ohjaavasta älystä josta olin varma että kyseessä oli hyvin kehittynyt tietokone. {\it Mitähän tietokone ajatteli tuosta äskeisestä? }mietin ja nauroin mielessäni. - Hassua, en tiedä vielä nimeäsikään, naurahti Metamora johon kuulin ruumiissani hallitsevan älyn vastaavan. - Nimillä ei ole merkitystä. Kutsu minua A:ksi, kuulin itseni sanovan salaperäisesti. - Olen muuten ohjelmoinut keitturin valmis\-ta\-maan meille todella maukkaan aamiaisen. Tarjoilen sen tuota pikaa. - Hyvä, vastasi Metamora tyytyväisenä. - Menen nyt hoitamaan erään asian. Tuo aamiainen komentosillalle, senkin uros, sanoi Metamora viettelevään sävyyn. - Kuten haluat. Asiat alkoivat pikku hiljaa selkiintyä minulle enkä ollut niihin ollenkaan tyytyväinen. Tämä fyysisesti ja varmasti henkisestikin täydellinen ``A'' oli ilmeisesti jonkinlainen palvelija jota nainen, Metamorahan se olikin, komensi mielensä mukaan. Tässä ei kuitenkaan ollut kaikki mutta aavistelin että saisin vielä tietää loputkin. Komentosillalla Metamora käveli tieturin ääreen ja alkoi kirjoit\-taa jatkoa päiväkirjaansa: {\it Päivä 18, kello 7.44 a.a. Eilisiltana keksin laitteen joka tekee periaatteessa mitä tahansa mitä siihen on ohjelmoitu. Käskin tietu\-rin kerätä aivotiedostoistani kaiken tarvittavan ja valmistaa matkakumppanikseni täydellisen miehen. Annan laitteelleni täyden kympin suorituksistaan ja odotan päivien tästä lähin kulkevan nopeammin (psykologisessa merkityksessä). Olen ajatellut 'luoda' itselleni paljon muutakin kivaa mutta ei nyt tule mieleen mitään, mitä tarvitsisin. On todella vaikeaa pitää mielessäni että mieheni on vain tieturin ohjaama harha. } {\it }Komentosillan ilmassa alkoi tuntua suloinen tuoksu. Oikean ruoan tuoksu eikä minkään kemiallisesti maustetun keinoproteiinin! Metamo\-ra laskeutui nopeinta tietä alas nauttiakseen ihanasta aamiaisesta unelmiensa miehen kanssa. Päivät seurasivat toisiaan ja vähitellen Metamora alkoi käsittää A:n täydellisenä, elävänä ihmisenä josta paljastuu aina vain uusia puolia. Metamora kertoi itsestään kaiken oleellisen mutta A:lla ei ollut juurikaan sanottavaa itsestään tai menneisyydestään. Tämä onnistui kuitenkin juonimaan niin ettei Metamora huomannut mitään erikoista, tai ehkä hän ei vain halunnut huomata. Kävi ilmi että hän on kiinnostunut melkein täysin samoista asioista kuin Metamorakin. He pääsivät keskusteluissaan tarpeeksi pitkälle huomatakseen tarkat erot älykkyystasoissaan. Metamora jäi toiseksi suurimmaksi osaksi mutta selviytyi yllättävästi paremmin yksinkertaisista, talonpoi\-kaisjärkeä ja vaistoa (sitähän naisilla on luonnostaan enemmän kuin miehillä) vaativista ongelmista. Eräänä iltapäivänä keskustelu muuttui liian nopeaksi toisen ymmärtää ja liian monimutkaiseksi sanoin kuvattavaksi. Molemmat huomasivat vaativansa tehokkaampaa, joustavampaa ja nopeampaa kommunikointia Metamoraan yritettyä epätoivoisesti selittää neliulotteista mallin\-nusta. - Minulla on juuri tarvitsemamme laite. Täytyy vain valmistaa toinen samanlainen. Metamora käväisi pikaisesti varastossa hakeak\-seen aiemmin täydellisen kaukoputken osana käyttämänsä pannan jonka kloonin tieturiin kytketty laite valmisti minuuteissa. Jokin minussa oli tuota pantaa vastaan vailla syytä, mutta toi\-saal\-ta tunsin sen tarjoavan minulle jonkinlaisen vapautuksen. En voisi\-kaan muuta kuin seurata sivusta. Kumpikin asetti pannan päähänsä samalla hetkellä. He toimivat nopeasti eikä tieturi ehtinyt varoittaa. Metamora yhdisti pannat johtimilla saadakseen neliulotteis-eideettisen linkin A:n ja itsensä välille. Äkkiä kivun vasama iski hänen päähänsä joka suunnalta. Tunsin ruumiini alkavan hajota ja itseni vapautuvan sen kahleista. Metamora kaatui lattialle tiedottomana ja mieshahmo hänen vierellään hajosi tomuksi. \section*{} Kului mittaamattoman pitkä aika mutta en voinut pitkästyä lainkaan, enhän tässä tilassa kyennyt tuntemaan ajan kulkua. Olin vapaa liikkumaan ruumiittomana aluksessa ja tietysti poistumaankin siitä mutta minne olisin mennyt, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Isä oli selittänyt että kaikki selviäisi kun vain pysyisin tuon omituisen tyypin matkassa enkä uskaltanut yrittää herättää häntä. Olin kolunnut aluksen täysin ja päässyt tutkimaan myös ainoaa vähemmän tieteellistä tiedostoa, päiväkirjaa josta minulle selvisi viimeisen ruumiini todellinen luonne ja tunsin itsevarmuutta saades\-sani varmuuden aavistuksistani, olin ollut puoliksi oikeassa. Itsevarmuus olisi antanut minulle voimaa odottaa mikä oli kyllä tarpeetonta. Ajattelin nimittäin kokeilla ruumiittomuuden tarjoamia uusia ulottuvuuksia, henkiolentona minua ei ajan ankaruus sitonut. Jokin minussa varoitti olemaan liiemmälti puuttumatta Metamoran elämään joten päätin siirtyä (tämä merkitsi oikeastaan odotusta, minkä kestäessä aika kului kuin syvässä unessa) sopivaksi osuvaan hetkeen esittäytyä hänelle. \section{} Metamora heräsi kauhistuneena nousten puolittain pystyasentoon. {\it Mitä ihmettä minä lattialla teen? Unessa? Missä se komea mies... A, missä hän on? } {\it }Äkkiä hän alkoi muistaa. {\it Sehän on selvä. Mutta miksi minä... oliko se mies sitten joku robotti vai...} {\it }Hän nousi hitaasti seisomaan mikä ei ollut kovinkaan helppoa. Hänen jäsenensä tuntuivat luonnottoman jäykiltä. {\it Aivan kuin nivelet olisivat luutuneet yhteen. } {\it }Metamoran joka ikinen nivel naksahti hänen aloitettuaan vaivalloi\-sen kävelymatkan kohti ikkunaa. Vihdoin hän onnistui. Metamoralle riitti yksi vilkaisu ikkunan suuntaan säikyt\-tämään hänet perusteel\-lisesti. Ei ole miel\-lyttävää tiirailla taivas\-ta jolla ainutkaan tähti ei tuiki. Metamora oli peloissaan. Hän otti varoen vielä yhden askelen päästäkseen mahdollisimman lähelle ikkunaa pidättyen kuiten\-kin katsomasta. Hän tuijotti viereistä seinää ja jokin hänessä sai hänet toimimaan uhkarohkeasti. Metamora loi sekunnin murto-osan mittaisen katseen ikkunasta ulos ja perään\-tyi kuin ansan syöttiä nuuhkiva riistaeläin. Hän katsoi uudelleen, tällä kertaa pidempään. Jossain hyvin, hyvin kaukana lipui näköken\-tän ohitse galaksin tai tähtisumun kaltainen kappale, punertava sellainen. Hän oli vieläkin pökerryk\-sissä ja älysi viimeinkin kysyä asiaa: - Mitä oikein on tapahtunut? kysyi Metamora pelokkaasti tuntien olonsa hyvin pieneksi. - Yritin varoittaa sinua mutta olit liian innokas. Näytät unohta\-neen kaiken, ilmoitti tieturin ääni. Ihmetys kuvastui Metamoran ilmeestä. - En ehkä aivan kaikkea, mutta -- Hän piti huomaamattoman lyhyen luovan tauon. - Kerro kaikki siitä miksi menetin tajuntani. Tieturin melkein muuttumaton ääni alkoi kertoa Metamoralle kaiken siitä lähtien kun tämä oli saanut päähänsä valmistaa matkakumppanin. - Nerokasta, vaikka itse sanonkin! Onneksi sinulla ei ole tunteita niin et häiriinny vaikka hieman kehun tuotettani. Onnistuin näköjään niin hyvin että aloin itsekin uskoa siihen - tarkoitan häneen. - Olet oikeassa. Älä kuitenkaan unohda minun osuuttani. - Huono vitsi! Älä itse unohda kuka sinut suunnitteli! näpäytti Metamora. Tieturi pysyi kerrankin vaiti. Aivan kuin sillä olisi sittenkin ollut tunne jonka verbaalista muotoa se ei tohtinut esittää. - Paljonkohan aikaa muuten on kulunut sillä aikaa kun makasin tiedottomana? kysyi Metamora puhtaan tietämättömänä. - 302 vuorokautta, vastasi tieturi viattoman tunteettomasti. - Siis mitä? huudahti Metamora. - Oletko ihan tosissasi, että tänään on...mikäs päivä nyt onkaan? - Sinun olisi hyvä muistaa että voin puhua ainoastaan totta. Niin totta kuin tänään on matkapäivä 337. - Kolmesataa... mutisi Metamora. - Onko huomattu merkkejä aikadi\-la\-taatiosta? - Kuten varmaan itse näit, vasemmalle jäävän superjoukon näennäi\-nen nopeus on useita tuhansia kertoja todellista suurempi vaikka otan tietysti huomioon etäisyyden. Ja.. - SUPERJOUKON? hämmästeli Metamora. Olemme kaiketi poistuneet omastamme? - Kyllä. Laskelmieni mukaan elo oman tähtemme lähistöllä on tätä nykyä todella ankeaa. - Mitä tarkoitat? - Tarkoitan tähteä, jonka ympäri kotiasteroidimmekin kiertää. - Kyllähän minä sen tiedän... - Nova Telgeuzista. - Nova... sanoi Metamora hitaasti ikäänkuin maistellen uutta sanaa. - Tämähän merkitsee että suhteellisuusteoria pätee sittenkin, myönsi hän hieman harmillisesti. - Aivan. Enkä ole voinut olla huomaamatta samaa nopeuslisää mit\-tanauhoittimessa. - Mmmm. Olenkohan aivan väärässä jos oletan että kaikki näkemäni superjoukon tähdet ovat muuttuneet punaisiksi jättiläisiksi? - Et aivan. Kyseinen superjoukko sisältää lisäksi paljon novia, supernovia ja ylipunaisia superjättiläisiä. - Eli? - Superraskaan sarjan tähti, joka on muodostunut painovoiman osittain kokoon puristamasta galaksista. Metamora oli vaiti. - Vähän niin kuin punainen jättiläinen mutta käyttää paljon ras\-kaampia alkuaineita. - Mmm..mitä esimerkiksi? onnistui Metamora kysymään. - Mitä hyvänsä, oikeastaan. Ja tuloksena voi olla vaikka uraania. - Ihmeellistä. Ja minä kun luulin jo tuntevani kaikki luonnonilmi\-öt. - Olen yrittänyt tarkkailla mainittuja kohteita tarkemmin mutta tältä etäisyydeltä se on hankalaa ilman kunnollisia välineitä. Olisiko liikaa pyydetty jos liittäisit minuun sen keksimäsi kauko\-putken? - Ei tietenkään, kunhan vain muistan mihin jätin sen. - Komentosillalle. Voisit sitten asentaa kaukoputken takaosan ikkunaan. - Sitä paikkaa olisin itsekin ehdottanut. - Mene nyt. Huomaathan, että olen mitä liikuntarajoitteisin. Kaukoputken asennus ja liitännät veivät aikansa mutta tulos oli enemmän kuin työn arvoinen. Nyt Metamora saattoi tutkia avaruuden kohteita ajatellen samalla vapaasti koska hän hoiti kaukoputken ohjauksen tieturille sanelemalla. Ensimmäinen tutkimuskohde oli tietenkin aikaisemmin nähty superjoukko ja ylipunaiset superjätti\-läiset. Jo pelkät näköhavainnot metagalaktisista superjättiläisistä riittivät lumoamaan Metamoran, olivathan niiden halkaisijatkin kunnioitettavia tuhansia valovuosia. Kuten odottaa saattoi, keksijä ei tyytynyt tähän. Seuraavaksi hän tarkensi suurimpaan löytämäänsä yksilöön ja pyysi tietoja kohteen laadusta. Tieturin näyttöön ilmestyi infrapunakartta. - Liian tavanomaista! Haluan selviä tietoja tähden alkuaineista ainakin nähdäkseni olinko oikeassa. Hetkessä kolmiulotteiselle holonäytölle ilmestyi kohteen spektri, joka ei sekään sanonut Metamoralle mitään. - Pyysin suoraa tietoa alkuaineista. Ei minunlaisellani huippukek\-sijällä ole tarvetta opetella sellaista mistä tieturikin suoriutuu. - Kuten haluat. Näyttöön piirtyi kaavio atomien fuusioista ja Metamora toisti itseään. - Koeta selittää asia mahdollisimman yksinkertaisesti! - Minua ei ole ohjelmoitu toimimaan yksinkertaisesti mutta voinhan yrittää. Tutkimassamme ylipunaisessa superjättiläistähdessä keski\-raskaat alkuaineet yhtyvät tuloksena lyijyä, elohopeaa sekä pieniä määriä kultaa. Kultaa! Tuo taikasana viritti Metamoran vaistot herkimmilleen. Hänen ruumiinlämpönsä alkoi kohota. - KULTAAAA! Kultaa! riemuitsi Metamora. - Mitä sinä elämöit? Osaathan valmistaa sitä itsekin fuusiomalla, samalla tavalla kuin tähtikin. - Niin, mutta - et sinä voi ymmärtää! Sinä olet vai kone. Tieturi oli taaskin hiljaa. - Voisinkohan pistäytyä siellä sitten kun tämä tylsä halkaisijan mittaus on suoritettu? - Tuskin. Kierrettyämme maailmankaikkeuden se on kutistunut paljon pienemmäksi eikä koko tähteä enää ole olemassakaan. Kenties jäljellä on musta aukko. Metamoran into lopahti siihen paikkaan. - Olisihan se pitänyt tietää! hän huokaisi. Tieturi, joka oli aistinut Metamoran mielentilan vastasi: - Eivät asiat noin huonosti ole. - Miten niin? Suuri Romahdushan imee meidätkin mukanaan. - Ehkäpä, mutta saamme ainutlaatuisen tutkimustilaisuuden. - Selittäisitkö tarkemmin? - Joidenkin teorioiden mukaan maailmankaikkeuden kutistuessa alkaa tapahtua merkillisiä asioita. Sanotaan jopa, että entropia kääntyy laskuun. - Sehän olisi vastoin termodynamiikan toista perussääntöä! - Siksi se olisikin ainutlaatuista. Elämme laajentuvassa maailman\-kaikkeudessa jonka entropia kasvaa eikä kukaan tiedä millaista olisi jos se vähenisi. - Mielenkiintoista, vaikka en oikein usko siihen. Ilmoitathan heti, jos niin tapahtuu. - Luulenpa että huomaat sen itsekin. - En, jos satun olemaan unessa. Aion nimittäin tältä istumalta rakentaa kvanttiloogisen unistorin ja painua pehkuihin ainakin siksi kun aika on käytännöllisesti katsoen pysähtynyt. \section{} {\it Ihanaa! Tämän täytyy olla paratiisi!} {\it }Metamoran eteen levittäytyi kauniin vehreä maisema jonka täyttivät erittäin vihreän ruohon lisäksi juuri satonsa valmistaneet granaat\-tiomenapuut sekä moninaiset värikkäät kasvit. Taustalla kohosivat valtavat, pilviin asti ulottuvat lumihuippuiset tumman sinertävät vuoret. Lähistöllä virtasi pikkuinen puro jossa täpläkylkiset kalat uiskentelivat ja jonka pinnalta heijastui keltaisen auringon valo sekä sinitaivas. Kaikki oli suorastaan neliulotteisen täydellistä. Täydellisempää kuin pallon muoto, sehän on ainoastaan kolmiulottei\-nen. Kaikki täällä oli todella neliulotteista. Metamora ei ollut aluksi uskoa silmiään, olihan hänen tähän mennessä näkemänsä maailma vaatimattoman kolmiulotteinen. Jossain näkyi neliulotteisia ihmisiä istumassa tyytyväisen näköisinä neliulotteisella nurmikolla hauk\-kaillen vähän väliä neliulotteisia voileipiä sekä muita eväitään ja naukkaillen silloin tällöin kirkkaan kuplivaa raparperijuomaa Kleinin pulloistaan, jotka tuntuivat täysin luonnollisilta omassa ympäristössään. {\it Vihdoinkin olen sen löytänyt! Olenhan aina pitänyt omaa kolmiulot\-teista todellisuuttani itselleni kaikin puolin liian ahtaana, rajoittavana tekijänä älylleni. } - Herätys! Metamora käännähti taaksepäin äänen suuntaan. Häntä kutsunut olio rikkoi toden, tarun ja hyvän maun rajoja inhottavuudessaan. Sitä oli mahdoton kuvailla sanoin ja se omasi yhden heti silmiin pistävän häiritsevän seikan. Olento oli oudon lattea, kuin televisiokuva. {\it Tietenkin. Sehän on kolmiulotteinen. Voi raukkaa (heh heh)!} {\it }- Herää, Metamora, lausui olio painokkaalla miehen äänellä. Metamoraa alkoi pelottaa jo senkin takia että hän arveli paniik\-kikohtauksen taas lähestyvän. {\it Tuo olio ei ole tästä maailmasta, }ajatteli Metamora tietämättä miten oikeassa olikaan. - Herää, tämä on viimeinen varoitus, kuului olion rauhallinen mutta painostava ääni. Metamora koetti olla piittaamatta lainkaan. {\it Kohtaus on kai jo alkanut.} Olento avasi rumat kolme leukaansa ammolleen ja työnsi teräväkär\-kisen teleskooppikielensä ulos. Kaikki tapahtui salamannopeasti. Vihertävä sähkökipinä purkautui olion kielestä lyöden Metamoran tajuttomaksi. Samassa Metamora heräsi, huokaisi helpotuksesta huomatessaan kaiken olleen vain unta ja tajusi todellisen tilansa. - Vihdoinkin! Nouse ylös siitä, huusi tieturi. - Mitä? Missä palaa? kysyi Metamora vieläkin hädissään. - Ei missään..(tieturi ei tajunnut kysymyksen ei-kirjaimellista luonnetta)..se on kumma juttu. Tuli nimittäin aika maailmankaikkeu\-den supistua. - Niin? Miten kävi, sen entropian suhteen? - Ei mitenkään. - Niinpä, ei kai luonnonlakeja niin vain kumota. - Ehkä, toisaalta saattoi aivan hyvin käydä näinkin: Entropia kääntyi laskuun mutta samalla kaikki muukin kääntyi päälaelleen. Koska näin tapahtui, meidänkin on mahdotonta huomata muutosta. Aivan sama kuin jos materia ja antimateria muuttuisivat toisikseen; emme havaitsisi mitään muutosta. Metamora tunsi kolmiulotteisen olion läsnäolon aistilla josta hän ei aikaisemmin ollut ollut tietoinen. Asiaan oli kuitenkin turhaut\-tavaa kiinnittää huomiota joten hän unohti sen nopeasti. - Harmi. Entä muuta? - Sain seurata kaikkien aikojen jännitysnäytelmää. Metamora pysyi vaiti hänen kasvojensa ilmaistessa pettymyksen. - Älä välitä, kuvasin kaiken ja saat nähdä kaiken. Yhteen kerään\-ty\-vien taivaankappaleiden painovoima voitti jossain vaiheessa vapaan vedyn ja jouduin sammuttamaan suihkumoottorit. Vara-akuissa riitti virtaa joten käynnistin hetkeksi fotonimoottorit mutta ne söivätkin yllättäen niin paljon tehoa että sammuin itsekin joksikin aikaa, en valitettavasti tiedä miten pitkäksi. Varmaa on vain että kaikki maailmankaikkeuden massa meitä lukuunottamatta on yhdessä valtavassa mustassa aukossa joka vetää meitä puoleensa koko ajan. - Miten onnistuit herättämään minut? - Se tässä kummaa onkin. Unistorisi oli kytketty aluksen virtapii\-reihin joten arvelin sen olevan helppoa. Syötin virranjakeluun muutaman thetapurskeen joiden olisi pitänyt pillastuttaa laitteesi mutta mitään ei tapahtunut. Laitteesi ei tuntenut mitään mutta vähän ajan päästä sinä vain otit ja heräsit. Metamora muisti tunteen hetkeä aiemmin ja alkoi jälleen tuntea jonkun läsnäolon. - Joku, tai jokin, herätti minut siitä huolimatta. - Siltä vaikutti. Ei kuitenkaan vaivata itseämme turhaan, on tärkeämpääkin. {\it Minä se olin, }sanoin hänelle. - Mitä? Sanoitko jotain? Metamora kysyi tieturilta. - En. Kuulit harhoja. {\it Voi ei, taas se alkaa, }pelkäsi Metamora. {\it Ei ole mitään ongelmaa, }sanoin hänelle tunteella joka ilmaisi sen olevan totta. {\it Mikä.. kuka sinä olet? }hän kysyi arasti. Kerroin hänelle kaiken oleellisen siitä kuinka olin tähän tilan\-teeseen joutunut aina salaperäisestä puhelinsoitosta lähtien, avaruusmatkan ja Titanin välikohtausten kautta viimeisimpään, kenties lopulliseen ruumiistani irtoamiseen. Metamora tunsi itsensä aluksi hyvinkin kiusaan\-tuneeksi saatuaan tietää että olin ollut aluksessa jo pidemmän aikaa. Jonkin ajan kuluttua hän ei pitänyt olemustani mitenkään omituise\-na vaikka olin sitä odottanut. Huomasin kuitenkin nopeasti hänen merkittävät henkiset lahjansa mikä selittikin kaiken. Pian hän ikäänkuin unohti minut vaikka muistuttelinkin häntä silloin tällöin olemassaolostani. Piinasin häntä kysymyksillä siitä voisinko päästä takaisin omaan maailmaani hänen vastatessa joka kerran ettei asiasta ole minkäänlaista varmuutta ennen kuin jotain todella erikoista tapahtuisi. Uskoin häntä viimein. Silloin aloin todella ajatella. Mitä hyötyä oli leikitellä yli\-maallisilla kyvyil\-lä, loikkia ajasta ja paikasta toiseen jos sellai\-nen ei johtaisi mihin\-kään? Olisin aina kuin kuollut, niin, voin sanoa että olin kuollut jo nyt. Oma, tuttu kehoni oli varmasti aivokuollut, jos ei kohta mädäntynyt ja kuopattu. Kykyjä jotka oli minulle nyt suotu ei kannattanut tuhlata tuloksettomaan kissa ja hiiri -leikkiin ajan ja avaruuden kanssa, niitä oli käytettävä johonkin. Kun olin lisäksi lyöttäytynyt yhteen omianikin toisinaan hipovat kyvyt omaavan keksijän kanssa alkoi tulevaisuuteni oikeas\-taan jo näyttää varsin valoisalta, mutta mikään ei ollut varmaa, kaikkein vähiten ruu\-miiseeni palaaminen. Enemmän kuin sitä halusin vain palata omaan, turvalliseen maailmaan joka minut oli synnyttänyt ja jossa olin kasvanut. Tein päätökseni uhkarohkeasta tempusta joka ei jättäisi sijaa erehtymiselle kaikessa epävarmuudessaankaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni rukoilin Jumalaa sekä varsinaista isääni sillä jos tässä maailmassa jotain oikeudenmukaisuutta oli, saisin sitä heiltä. Päätin pysytellä Metamoran matkassa ja siirtyä ajassa sellaiseen hetkeen jossa jonkinlaista toivoa olisi luvassa. Luoja tietää milloin se tapahtuu sekä kohtaloni, jos niin ei tapahdu. En uskaltanut kuvitella miten minun kävisi jos hetkeä ei tulisi\-kaan. Olin päättänyt siirtyä siihen hetkeen mutta jos sitä ei milloinkaan tulisi, mitä sitten? Ja voisivatko asiat tästä enää huonommiksi muuttua? Mihinkään en saisi vastausta, mutta oliko väliä? Se on menoa nyt, {\it a Dieu vat!} \section{} - Onko mittanauha muuten yhä kuvioissa mukana? kysyi Metamora eräänä päivänä. - Ihme kyllä, on. Voin vain sanoa että olet tehnyt hyvää työtä. - Tietysti olen. - Nauha on tosin melkoisella spiraalilla mutta sen rakenne on muuttumaton. Metamora pyysi kaukoputkella otettua kuvaa mittanauhasta. - Sehän näyttää olevan suorempi kuin...suora itse. - Niin näyttää, mutta tiedät kai että suuri painovoima saa avaruu\-den kaareutumaan 4. ulottuvuudessa... Metamora muisti yllättäen omituisen unensa ja oli hetkessä aivan ajatuksissaan. - ..ole ohjelmoitu rahvaanomaiseksi mutta sanonpa vain että avaruus on nyt pirunmoisella mutkalla. Metamora kuuli jotain saamatta selvää sanoista ja tuli takaisin todellisuuteen. - Aivan, niin juuri, valehteli hän oltuaan kuulematta koko lauset\-ta. Mitään ei näkynyt mutta tieturi ilmoitti herkkien anturiensa avulla {\it Keinsteinin }ajautuvan aina vain lähemmäksi Suurta Romahdusta. Tieturi alkoi sammutella turhiksi katsomiaan laitteita ja alkoi tehdä viime hetken tutkimuksia. Se oli jo aikeissa heittää hyvästit kun Metamora äkkiä hihkaisi: - Saatamme sittenkin selvitä! - Älä ole hullu. Vai onko maailmanloppu sekoittanut järkesi? - Ei, ei, olen aivan vakavissani. Voin ehkä estää meitä joutumasta kosmiseen venytyspenkkiin. - Miten sitten? - Keksin äkkiä koneen joka päällystää {\it Keinsteinin }niin sanotulla Hartleyn materialla. Aine muistuttaa kvarkkiainetta ja on niin tiivistä ettei gravitonikaan läpäise sitä. - Käsitän, vastasi tieturi. Uusi keksintö syntyi normaalivauhtiinkin nähden yllättävän no\-peasti ja pian Metamora ilmoitti käynnistävänsä sen. Tieturin kaikki mittalaitteet menivät pimeiksi halkaisijaltaan yli kaksisataametrisen Hartley-pallon ympäröidessä sen kaikkialta paitsi eräältä muutamien atomien kokoiselta alueelta josta mittanauha kulki. Vaikka tieturi vastustelikin, Metamora ei halunnut luopua nauhasta päästyään näinkin pitkälle. Asiat tästä eteenpäin eivät ole tiedossa. Varmaa on vain että gravitonikilvestä huolimatta massan hitaus vaikutti aluksen irtai\-mistoon. Maailman\-kaikkeus romahti lopullises\-ti. Neljä vallinnutta voimaa sulautuivat yhdeksi, perus\-voimaksi. Romahduksen singularitee\-tissa aika ei kulkenut lainkaan. Kvarkki- ja leptonipuu\-rona ollut aine hävisi jättäen jälkeensä vain paljon energiaa perusvoiman muodossa. \section{} Perusvoima oli uuden maailmankaikkeuden siemen. Tarvittin jotain hedelmöittämään voima jotta aine alkaisi voittokulkunsa uutta romahdusta kohti. Pienenpienenpieni mesoni kellui autiossa, kooltaan määräämättömäs\-sä avaruudessa. Se oli jäänne ajoilta jolloin maailmankaikkeus vielä oli olemassa elävine olentoineen ja joista yksi aloitti ajan joka päättyi muiden tuhoon. Tämä mesoni oli autuaan tietämätön vierellään sijaitsevasta itseään paljon pienemmästä singulariteetin pisteestä johon oli ladattu lähes ääretöm määrä energiaa. Mesoni lipui määrättömän hitaasti kohti näkymätöntä seuralaistaan. Aikaa oli mahdoton mitata mutta jossain vaiheessa singulariteetti sattui tarkalleen pisteeseen jossa kvarkin väri sekä varaus kohtaa\-vat antikvarkin vastaavat, ja yhdessä nämä kaksi pientä asiaa panivat alulle suunnattoman tapahtumaketjun jolle ei loppua näy. \section*{} {\it S/S Keinstein }liukui hitaasti eteenpäin. Tuntemattomat tähtisumut valaisivat alusta tasaisesti joka puolelta. Moottorit ja sähköjär\-jestelmä olivat sammuksissa. Tai tarkemmin ottaen pääsähköjärjestel\-mä sillä mittanauhoitin jatkoi ikuista työtään maailmankaikkeuden halkaisijaa mitaten oman erillisakkunsa varassa. Mitään näkyviä vaurioita ei voinut huomata lukuunottamatta jäljettömiin kadonnutta pallonmuotoista Hartley-suojakuorta. Maailmankaikkeus tunsi kateel\-li\-suutta ensimmäistä älyään kohtaan joka ei ollut sen itsensä synnyt\-tämä. {\it Keinsteinin }miehistön ainoa elävä jäsen ja nykyisen kaikkeuden ainoa asukas antoi vihdoin periksi valveen viettelylle ja heräsi. Hän oli aluksi hieman sekaisin eikä muistanut viimeaikaisia tapahtu\-mia. Jo valaistusolosuhteet riittivät kertomaan tarpeeksi vallitse\-vasta tilanteesta mutta hän varmisti asian vilkaisulla ikkunasta. Taval\-lista pienempi painovoima häiritsi hieman olematta silti epämiellyt\-tävä. - Missä mennään? Mikä päivä nyt on? kysyi Metamora kiihtyneenä. Ei vastausta. - Vastaa nyt, tieturi! Ja miksi täällä haisee näin pahalle? Onko taas sattunut sähkökatkos? Viimein hän ymmärsi kääntää pääkytkintä. - Mitä on tapahtunut? Missä olemme? kysyi tieturi. - Samaa voisin kysyä sinulta. Mitä muistat viimeksi tapahtuneen? - Viimeisimmän tallenteen mukaan jouduimme valtavaan mustaan aukkoon ja osallistuimme Suureen Romahdukseen. - Ei minusta kyllä kovin romahtaneelta tunnu, sanoi Metamora it\-seironisesti. - Kenties löysimme madonreiän. Oli miten oli, emme tuhoutuneet kiitos sinun ja Hartley-suojakuoresi. - Älä minua kiitä. Joku Hartley on nimittäni mokannut pahasti keksiessään täysin läpäisemättömän aineen ennen minua. Mutta olosuh\-teista johtuen annettakoon hänelle anteeksi. - Minua kiinnostaisi nyt enemmänkin tietää missä olemme. Ja mil\-loin. - Hyvä kysymys mutta taitaa jäädä vastaamatta. Pysäytä alus. Tieturiin oli ohjelmoitu eräs kiusallinen ja ärsyttävä ihmisen piirre: - Miksi? - Haluan tutkia nauhaa. Jos se vaikka kertoisi meille jotain oleellista. - Siinä tapauksessa olisi ehkä parasta peruuttaa niin pitkälle kuin mahdollista. - Hyvä. Ilmoita heti kun - {\it jos }nauha loppuu. Menen katsomaan onko aluksessa yhtään kelvollista syötävää. Ehkä staasikenttäsäilöjä toimii jossain määrin ilman sähköäkin. - Metamora! kaikui tieturin ääni. - Mene välittömästi varastoon. Vietettyään ennen kokemattomia hetkiä painottomuudessa syödessään Metamora oli autuaasti unohtanut kaiken muun. - Miksi ihmeessä? - Jo unohdit mittanauhasi? Se päättyy kuin seinään! Metamora hätkähti. Tällaista hän ei osannut odottaa. Hän siirtyi nopeasti varaston uloimpaan osaan - aluksessa vailla kiihtyvyyttä se on helppoa - ja suuntasi katseensa mittanauhoittimeen. Laitteen etupuolella oleva osa nauhaa ulottui miltei äärettömyyksiin. Sen taakse nauha jatkui muutaman metrin mutta, kuten tieturi oli ilmoit\-tanut, pysähtyi kuin seinään. - Hmmm.. aloitti Metamora epätietoisena..havaitsetko nauhassa mitään erikoista? Tieturi oli jo ehtinyt tutkia ympäristöä enemmän kuin tarpeeksi. - Siinä paikassa ei oikeastaan ole mitään erikoista, mikä minua vähän huolestuttaakin, koska muuten asia olisi ehkä hyvinkin helppo selittää. Paras kun menet itse ottamaan siitä selvää. Sitten Metamora alkoi valmistella suunnitelmiinsa kuulumatonta matkansa osaa. \section{} Metamora kellui pimeässä avaruudessa erikoisrakenteisessa painepu\-vussaan joka oli varustettu täydellisillä liikuntavälineillä. Skootterilla ajaminen ei nyt käynyt päinsä sillä tarvittiin puvun antamaa vapautta käsien käytössä jota skootteri ei tarjonnut. Hän siirtyi matkustamosta poispäin aluksen rungon suuntaisesti mit\-tanauhaa seuraten ja samalla varoen. Pian hän saapui tuohon maagi\-seen pisteeseen jossa ei näyttänyt olevan muuta erikoista kuin että nauha päättyi siihen. {\it Aivan käsittämätöntä! Nauhan katkeaminen on mahdotonta, olen itse suunnitellut sen. } {\it (tietääkö elektroni?)} {\it Niinpä, eihän nauha sitä itse tiedä. Vai tietääkö sittenkin - siinä vasta kysymys!} {\it }Hyvä kysymys todellakin mutta ei kenenkään tarvitsisi sellaiseen vastata. Ihan kuin olisi kysynyt kvarkilta miksi se on olemassa. Metamora tunsi lievän hulluuden aallon pyyhkäisyn mutta päätti olla reagoimatta siihen. Hänellä ei ollut tarvetta eikä oikeastaan aikaakaan typerään ajatusleikkiin. Aikaa hänellä toisaalta riitti vaikka miten paljon mutta hän halusi päästä selville nauhan katkea\-misesta - jos se nyt oli katkennut - heti eikä viidestoista päivä. Hän suuntasi analysaattorinsa skannaussäteen niin että nauhan päätepiste osui juuri sädekiilan keskelle. Tulos siirtyi välittömäs\-ti tieturin tiukkaan käsittelyyn ja palatessaan alukseen Metamora sai jälleen tietää jotain uutta maailmankaikkeudesta. Tieturin holokuvassa näkyi karkea molekyylimalli mittanauhasta: Palloja esittämässä atomeja sekä viivoja niiden välillä kuvaamassa atomien välisiä kovalenttisidoksia. Tieturi siirsi mallia näyttöti\-lassaan oleellisimmalle kohdalle eli siihen, missä nauha päättyi. {\it Tiedän ettei tämä ole mahdollista. Ja olen varma että nauha ei tiedä. } {\it }Osa sidoksista yksinkertaisesti päättyi tyhjään. Joidenkin atomien sidoskiintiö (neljä) jäi vajaaksi ja, mikä kummallisinta, osasta vajaasidoksisia atomeja näkyi vain puolet. Jokainen tyhjä sidos ja vajaa tai puolittunut atomi sijaitsi samalla tasalla, nauha katkesi aivan kuin veitsellä leikattuna. {\it Mahdotonta. Jos uskoisin yliluonnolliseen voisin väittää että..} {\it (madonreikä)} {\it }- Niin, tietenkin! Olinpa minä tyhmä! - Mitä tarkoitat? uteli tieturi viattomalla äänellä mitä Metamora kovasti ihmetteli, yleensä se puhui tasaisen värittömästi. - Olemme varmaankin putkahtaneet madonreiän läpi. Mittanauha tulee ulos pilkulleen siitä kohdasta mihin madonreikä päättyi. - Olet oikeassa. Päättelin aivan samoin jo hetki sitten mutta en halunnut pilata oivaltamisen iloa. Tieturin ääni oli tasaantunut. Metamora oli hetken hiljaa kehitellen päättömiä juonia tieturia vastaan. Sitten hänen mieleensä juolahti madonreiän hyötykäyttö. - Tiedän jo, mitä ajattelet, huomautti tieturi juuri silloin. - Koeta kuitenkin muistaa että madonreiät ovat kaikkea muuta kuin vakaita. Koko reikää ei varmaankaan ole enää olemassa. - Älä aina masenna tyhjänpäiväisillä teknisillä seikoilla! huudah\-ti Metamora äkkiä. - Niinhän asia on, intti tieturi. - Ajat ovat kehittyneet siitä kun tuo epävakaus havaittiin. Saatpa nähdä, sanoi Metamora niin itsevarmana että tieturin oli pakko uskoa vaikka sillä ei ollut hajuakaan miten se olisi mahdollista. Koko seuraavan viikon Metamora puursi valikoivan todennäköisyys\-vahvistimen parissa. Tulos näytti varmalta jo parin päivän työn jälkeen mutta vanhat, kiusalliset käytännön ongelmat vaivasivat edelleen. Kerran sattui koko laite katoamaan siirtymällä johonkin toiseen maailmankaikkeuteen mikä oli normaalioloissa erittäin epätodennäköistä mutta laite oli tuntemattomasta syystä korottanut todennäköisyyden huippuunsa. Metamora ei kuitenkaan hellittänyt, olihan laite koko ajan hänen mielessään eikä tämä työlleen elämänsä ja vähän enemmänkin uhrannut keksijä olisi muutenkaan hevillä luovuttanut sille päälle sattuessaan. Lopuksi hän totesi vaatimatto\-mana pitelevänsä käsissään maailmaa. Metamora oli vuorenvarma laitteensa kyvykstä mutta halusi silti kokeilla sillä jotain yksinkertaista. Kuten aiemmatkin keksinnöt myös todennäköisyysvahvistin tuli kytkeä tieturiin. Olisihan melkoi\-sen typerää rakentaa kullekin laitteelle oma ohjauslaitteisto kun sen saattoi yksinkertaisesti liittää toiseen jossa tämä oli valmiina ja vieläpä erittäin monipuolinen sellainen. Ensimmäiseksi Metamora vaati tuulilasiin harmittoman kokeen seurauksena tulleet jäljet korjaavaa molekyylimuutosta mikä tapah\-tui\-kin välittömästi. Hän hämmästyi vaikka tiesikin mihin kaikkeen laite pystyisi. Se olikin tarpeeksi. Hän olisi voinut vaikka muuttaa jokaisen maailmankaikkeuden galaksin jauhetulla sarvikuonon sarvella maustetuksi hapankermajäätelöksi mutta päätti säilyttää ympäristönsä sellaisena kuin se oli. Tämänhetkinen tehtävähän oli selvittää madonreiän arvoitus ja sen jälkeen kenties muitakin maailmankaikkeu\-den ristiriitoja eikä osoittaisi järin suurta älykkyyttä tuhota todistusaineisto. Näistä ajatuksista nousikin harvinaisen mielenkiintoinen eettinen ongelma: Metamoran matkan tarkoituksena oli tutkia kaikkeutta sellaisena kuin se luonnostaan oli. Luonnon järjestys sekoittui jo huomattavassa määrin hänen entisöityään tuulilasin. Miten siis kävisi madonreiän alkuperäisenä tutkimuskohteena mikäli Metamora keksimänsä todellisuudenmuuntajan avulla vakauttaisi sen? Tutkitta\-vissa ei enää olisi sama reitti jota {\it Keinstein }oli käyttänyt siirty\-äkseen tähän paikkaan ja aikaan sekä pois mustasta aukosta. Kellään ei olisi ollut mitään sitä vastaan että todennäköisyysvahvistimia käytettäisiin tehokkaina sotakoneina mutta nyt oli kyseessä puhdas tutkimus. Ja pelissä sen maailmankaikkeuden ainoan jonkintasoisen tiedemiehen maine. {\it Liian vaikeaa, }tuskasteli Metamora. Karu totuus oli kuitenkin sellainen että mitä pidemmälle luonnon manipuloinnissa mentiin sitä hankalammaksi kävi asioiden moraalinen puoli. Jo kauan sitten Jaa-planeetalla oli kehitetty laitteita korvaamaan puuttuneita elimiä, lopulta koko kehoa ja kautta maailman tiedemiehet, lääkärit ja kuolemansairaat potilaat olivat käyneet rajua väittelyä siitä pitäisikö ihmisruumiin korvaus keikotekoisella sallia ja olisiko tällainen henkilö enää ihminen laisinkaan. Jokin Metamorassa soti kuitenkin jaloja periaatteita vastaan, olkoonkin että hänellä ei ollut riittävää syytä pysyvästi muunnella luonnon aikaansaannoksia. {\it En mielelläni myöntäisi inspiroineeni ja perspiroineeni turhan takia. Enkä missään nimessä jätä suunnitelmaani puolitiehen vastus\-tavien tunteideni vuoksi. Onhan tieteen hyväksi aikaisemminkin tehty uhrauksia. } {\it } Siltä seisomalta Metamora käski valikoivan todennäköisyysvahvisti\-mensa vakauttaa aivan aluksensa vierellä sijaitsevan madonreiän. Mitään ei tapahtunut. Hän toisti käskyn tuloksen parantumatta yhtään. - Mikä sitä oikein vaivaa? kysyi Metamora vihaisesti. - En voi ymmärtää sitä, myönsi tieturi, - mutta se ilmoittaa ettei siellä ole mitään madonreikää. \section{} - Siis mitä? Ei madonreikää? Mitä se sitten muka on!? - Ajattele nyt vähän, sanoi tieturi myötätuntoisesti huomattuaan Metamoran jälleen unohtaneen merkitseviä faktoja. - Enkö huomautta\-nut jo aiemmin että madonreiät ovat epävakaita, ne eivät ole koko aikaa 'päällä'? - Aivan niin, mutta menisitkö asiaan? Metamora tuli taas kerran kärsimättömäksi tieturin kanssa. {\it Pitäisi varmaan vähän rukata ohjelmistoa. } {\it }- Epävakaus tarkoittaa tässä että madonreikä on olemassa ainoas\-taan silloin kun sen sanotaan olevan toiminnassa. Toisin sanoen reikää jonka läpi tulimme ei enää ole olemassa. - Hmm. Metamora mietti hetken aikaa ankarasti antamatta ilmeensä kuitenkaan kuvastaa myöntymistä. - Taidat olla oikeassa, hän pystyi viimein sanomaan. - Mutta sitä on ihan turha ihmetellä tietäessämme kuka sinut suunnitteli, rakensi ja ohjelmoi. Taas kerran tieturi jätti kommentoimatta. Koneen joka ei periaat\-teessa voinut tuntea mitään oli ymmärrettävän vaikea ilmaista tunteitaan. Metamora lopetti väittelyn lyhyeen ja pukeutui painepukuunsa aikeissa tutkia edesmennyttä madonreikää henkilökohtaisesti. {\it Nykyään ei voi luottaa sitten mihinkään. Ei edes omaan koneeseen. } {\it }Hän liukui ulos aluksesta ja vaelsi mittanauhan päätepisteeseen miltei kirjaimellisesti hiuskarvan varassa pitäen jatkuvaa yhteyttä tieturiin. Pieni manuaalinen koe paljastaisi mahdollisen madonreiän olemassaolon välittömästi ja varmasti. Metamora asetti vasemman kätensä etusormen nauhan päälle; painekäsineen tämä osa oli tarkoi\-tusta varten päällystetty supertimantilla (erikoiskäsitelty pallo\-hiili) suojaksi maailman ehdottomasti pisimmältä giljotiinilta. Huomaamaton liike siirsi sormea nauhaa pitkin hiukan sen loppupäätä pidemmälle ja se riitti. Jokin tuntui vetävän sormea vastustamatto\-masti. Nauhan päätepisteen yli mennyttä osaa ei nähnyt lainkaan. Metamora riuhtoi ja kiskoi vääntelehtien tuskasta. Tieturi äkkäsi tapahtuneen nopeasti ja onnistui amputoimaan sormen. Pian menetetyn sormen tilalle kasvoi uusi. Metamora oli selvinnyt säikähdyksellä ja palasi alukseen. - Joko uskot että madonreikä on edelleen olemassa? kysyi Metamora peloissaan yrittäen saada ääneensä ivaa, jota ei kuitenkaan tullut. - Jos en ole väärässä, osa sinua on nyt uskoakseni Romahduksen mustassa aukossa. Todennäköisyysvahvistin taas kieltää madonreiän mahdollisuuden. Ja kun tiedämme kuka senkin laitteen suunnitteli, rakensi... - Niin. Jotain siellä kuitenkin on, ja aion selvittää mitä. Miten muuten sormeni katkesi ja korjautui noin vain? Oliko sinulla jotain tekemistä asian kanssa? - Olipa hyvinkin. Sellaiset asiat ovat kylläkin erittäin epätoden\-näköisiä. - Vahvistimella? Hyvä. Olin jo varma etten joutuisi sekoittamaan luonnon pyhiä kuvioita enempää mutta tilanne muuttui minun onnekse\-ni. - Miten tästä eteenpäin? - Järjestä niin että {\it sinne }mahtuu enemmänkin kuin etusormeni. Minä itse nimittäin, sanoin Metamora hiukan peloissaan mutta varmana. - Oletko hullu? - Joo, ja tiedemies. Järjestelyt sujuivat kitkattomasti valikoivan todennäköisyysvah\-vistimen ansiosta. Metamora ei malttanut hetkeäkään vaan syöksyi pikimmiten pois aluksesta. Kuten hän oli puoliksi tosissaan uskonut\-kin, madonreikä ei johtanut mustaan aukkoon sillä heti läpäistyään ulottuvuuksilla kahlitun portin Metamora huomasi jälleen olevansa uniensa valtakunnassa. \section{} Aluksi hän säikähti. {\it Jospa tämä on taaskin unta. } {\it }Ympäröivä neliulotteinen maailma ei todellakaan merkittävästi eronnut hänen unissaan ja joskus täysin tajuissaankin näkemästään. Ainoana poikkeuksena Metamoran järki luisti tasan yhtä kirkkaasti kuin hereillä ollessaankin. Tästä johtuen hän saattoi tehdä mitä halusi eivätkä tapahtumat vain luisuneet ennalta määrättyjä uria pitkin. Silti Metamora pystyi tekemään sellaistakin mikä tähän mennessä oli ollut mahdollista ainoastaan unissa. Eväsretkeään viettävillä ihmisillä oli mukanaan muun muassa omenia joista yhden pinnalla ryömi erään tuholaisen toukka. {\it Taas yksi epäkohta. Ei paratiisissa ole tuhohyönteisiä. } {\it }Hetken mielijohteesta hän päätti vaihtaa osia toukan kanssa. Samassa Metamora näki ympäristönsä paljon suurempana sekä eri kulmasta. Hän näki myös oman kehonsa jossa asustava sielu ei näyttä\-nyt olevan liialla älykkyydellä pilattu. Se vain seisoskeli paikal\-laan kuin puujumala pakkasessa ihmetellen mitä oli tapahtunut. Niin varmaan olisi moni enemmänkin järjissään oleva toiminut. Metamoran päähän pälkähti toinen ajatus: {\it Mitä kolmiulotteisella omenan pinnalla elävä toukka tekisi pääs\-täkseen suorinta tietä vastakkaiselle puolelle?} Toukka-Metamorilta ei kestänyt kauan punnita eri vaihtoehtoja. Hän alkoi kaivautua hedelmän läpi ja joutui jälleen kerran toteamaan olleensa oikeassa vaikka ei tiennytkään, missä. Jos Metamora olisi nähnyt unta, olisi nyt kyseessä ollut painajai\-nen. Hän todella toivoi näkevänsä unta sillä todellisessa maailmassa ei voisi olla mitään näin nurinkurista ja mieltäkääntävää. Maisemat olivat kuin suoraan LSD-yhtiön matkaesitteestä kalleimman lomakoh\-teen kohdalta. Kaikkialla soi epämääräinen, rytmitön musiikki sävelasteikolla jota Metamora eikä kukaan muukaan ihminen tuntenut kuten myöskään kieltä, jolla laulun sanat kuuluivat kaikista suun\-nista. {\it Älytöntä. Täysin käsittämätöntä.} {\it }Hän näki vilaukselta muita ihmisiä jota ei ensinäkemältä olisi ihmisiksi uskonut sillä viides ulottuvuus vääristi kaiken, mikä oli liikaa jopa neliulotteisen maailman kasvatille Metamoralle. Omaa kehoaan hän ei nähnyt eikä ollut niin väliksikään. Viidettä ulottu\-vuutta oli mahdoton havaita muista kuin kummista, nähtävästi mit\-tanauhaakin ohuemmista viivoista jotka Metamora huomasi silloin tällöin. Täysin suorat säikeet eivät oikeastaan kulkeneet mihinkään suuntaan mikä tuntuu mahdottomalta mutta suunnan käsite liittyikin tuttuihin neljään ulottuvuuteen ja menetti merkityksensä näiden lisääntyessä yli ymmärrettävän rajan. Pian löytyi onneksi pakotie tästäkin 'todellisuudesta' jonka varmaankin oli suunnitellut Monty Python Salvador Dali apunaan. Nyt Metamora saattoi sanoa olevansa todellinen eskapisti sillä hänen todellisuudenpakonsa oli ylittänyt toiveajattelun tason runsain mitoin. Juuri jättäessään senhetkisen maailmansa Metamora oli näkevinään edesmenneen matkatoverinsa kaukana taivaalla. Se oli tietysti mahdotonta, pelkkä moninkertaisen kaaoksen tuottama yhteen\-sattumien summa. Kuten arvata saattaa seuraava kuuden ulottuvuuden maailma oli entistä hullumpi eikä Metamora enää jaksanut jäädä ihailemaan huikeita maisemia. Hän päätti jättää ympäristönsä tutkimisen sikseen huomatessaan sen käyvän aina vain vaikeampitajuiseksi. Kymmenen hyppäyksen jälkeen ei jäljellä ollut enää mitään miltei normaalisti ajatte\-levan olennon ymmärrettävää. Koko maailma oli nyt yhtä suurta {\it Paskaa.} {\it }Sekasorto oli saavuttanut lakipisteensä. Toiset kymmenen siirty\-mistä sujuivat yhtä kitkattomasti kuin aikaisemmatkin mutta nyt asiat alkoivat pikku hiljaa selkiintyä ikään kuin alati kasvava outous olisi alkanut verhota itse itseään, naamioida käänteistä todelli\-suutta käänteisyydellä jotakuinkin tavallisen näköiseksi. Tietenkin kaikki mielenkiinto hälveni samaa rataa mutta Metamora ei tästä välittänyt saavuttuaan viimein paikkaan joka muistutti ereh\-dyttäväs\-ti aiemmin kokemaansa neliulotteista maailmaa. Jotain mätää siinäkin oli: aiemmin tutkittu todellisuus loi illuusionsa suoraan kokijansa psyykestä. Samoin toimi nykyinenkin mutta kääntäen. Monille asioille on tietysti mahdoton löytää edes likimääräistä vastakohtaa ja tällaisten asioiden kohdalla maailma tuotti ties minkälaisia irviku\-via ajatuksille. Metamora loi mielikuvan logiikas\-ta, tosimaailmasta ja kaikesta yksinkertaisesti järkeiltävissä olevasta ja hulluun maailmaan ilmestyi metsä. Sitä hän ei kuitenkaan voinut nähdä edessä olevien puiden takia. Taas siirryttiin seuraavaan maailmaan ja Metamoraa alkoi harmittaa vallan kauheasti. Kaikki oli tasan yhtä tasapaksua kuin ennen kosmiseen kuuhullujenhuoneeseen astumista. Suhteellisen hulluuskertoimen kasvamisen aiheuttama näennäinen normalisoituminen oli helposti selitettävissä; edelleen tunnettiin käsitys että ääretön oli yhtä kuin nolla ja täydellisyyttä lähenevä kaaos aiheuttaisi ennen pitkää täydellisen järjestyksen. Tai toisin\-päin: joka ei tiedä mitään, tietää kaiken. Aika loogista oikeas\-taan - tai sitten ei. Vai uskallatteko myöntää kaiken olevan yhtä kuin ei-mitään? {\it Lopeta jo!} {\it }Ainoa tärkeä asia sillä hetkellä oli palata edessä kelluvaan alukseen. \section*{} Tieturi paloi halusta kysellä ummet ja lammet kaikesta Metamoran kokemasta sillä vaikka konkreettinen yhteys oli puuttunut se aavis\-teli jotain. - Ei tuollaisiin kysymyksiin voi vastata järkevästi! Jos haluaisin tietää sen, menettäisi matkamme perimmäisen tarkoituksensa. - Saitko minkäänlaista käsitystä, kuka sen olisi rakentanut/luonut ja miksi? - En tietenkään. Kyseessä oli kaiketi jonkinlainen kaaoskeskitty\-mä, aika-avaruuspyörre tai jonkun hullun neron suunnittelema kyhäel\-mä, heppoinen yritys murtautua perinteisen maailmankaikkeuden lakien kahleista. - Tiedä vaikka olisit itse suunnitellut sen jossain edellisessä elämässäsi, heitti tieturi. Tämä oli ensimmäinen sen suusta kuultu jonkin tasoinen vitsi tai sitten ei, mitä Metamora pelkäsikin. - Toivottavasti emme enää törmää tuollaiseen. - Olen samaa mieltä. Voithan -- - ..laajentaa tutkän sädettä riittävästi että ehdin tarvittaessa hidastaa vauhtimme nollaan. - Oletkin nokkelampi kuin muistinkaan. Mutta mikäs ihme se on... - Lopettaisit jo! Minuun tuollainen ei muuten vaikuta mutta tällai\-nen kommunikaatio on aivan liian hidas tuhlattavaksi mihinkään joutavaan. - Totta. Käynnistä moottori. Teen unistoriini pienen parannuksen ja painun pehkuihin. Herätä minut sitten kun... no, jotain kiinnos\-tavaa tapahtuu. \section{} {\it No niin. Mikseivät nämä unet koskaan vaihdu? Eipä silti että tämä\-kään mitenkään huono olisi...} {\it }Metamoran unistoriinsa tekemät muutokset antoivat hänen unilleen entistä enemmän tajunnan syvyyttä. Ajattelu sujui jotakuinkin normaalisti jos niin halut\-tiin mutta unen tapahtumiin ei juurikaan voinut vaikuttaa. Toisaalta unen saattoi asettaa myös tyhjäksi jolloin ajatustoiminta oli täysin lamaantunut. Metamora ei tosin ollut onnistunut kehittä\-mään toimivaa järjestelmää tyhjästä unesta palaamiseen, mikä ymmär\-rettävästi oli hieman hankalaa. Nykyisessä systeemissä unen kesto oli määriteltävä etukäteen tai sen saattoi myös ulkopuolinen kat\-kaista. Tämänhetkisen unen tapahtumat sijoittuivat kuten ennenkin ne\-liulotteiseen maailmaan jossa Metamora yllätyksekseen tunnisti erään henkilön. Tietämättä miksi hän tunsi sisimmässään henkilön jota hän ei muistanut koskaan nähneensä. Mies oli nuori ja lyhyehkö, ja hänen vierellään seisoi suurempi ja mahtavampi mies, jonka pään ympärillä loisti heikko sädekehä. Asetelmasta Metamora sai käsityksen kotoaan pois muuttavasta nuorukaisesta sekä tätä hyvästelevästä isästä joka antoi viime hetken neuvoja olematta millään lailla katkera. Halusin käännellä päätäni katsellakseni ympärilleni mutta en kyennyt. Ympäristö oli hulluakin hullumpi mutta silti kovin kotoi\-nen, tai oikeastaan Maan tyylinen. Vilkaisin alaspäin vain voidakse\-ni suuresti yllättyä, olin taas kokonainen ihminen, sielu ja ruumis. Olin aluksi innoissani mutta sitten aloin epäillä koko juttua. Näin nimittäin Metamoran pienen matkan päässä. {\it Tämä on tietysti yksi niitä hullun keksijän silmänkääntötemppuja. } {\it }Äkkiä muistin aikeeni siirtyä ajassa eteenpäin, aikaan jolloin saattaisin päästä takaisin omaan maailmaani. {\it Luojan kiitos olen hengissä...no ainakin olemassa. } En voinut käsittää missä pelastuksen mahdollisuus piili, saatoin vain ihmetellä. Mitä oikeastaan oli tapahtunut? - Mitä on tapahtunut?! huusin ajattelematta ollenkaan ettei se voisi olla mahdollista. Kumma kyllä kuulin oman ääneni {\it Ei todista vielä mitään}. ja seuraavaksi huomasin Metamoran lähestyvän minua. {\it Aivan kuin hän olisi kuullut huutoni. } {\it }Hän tuli parin metrin päähän minusta. - Morgan, sinäkö? - Minäpä minä. Tuota noin... miten tämä kaikki on mahdollista? - Ei se oikeasti olekaan. Olet jotenkin eksynyt minun uneeni, sanoi Metamora uskomatta itsekään. - Tämä menee kyllä liian pitkälle, sanoin lievästi peloissani. - Olisitko kiltti ja koettaisit herätä? - Yritetään, hän vastasi heräten siinä samassa. Huomasin pettymyksekseni leijuvan poispäin hänen ihanasta varta\-lostaan. Sieluni oli taas vailla asuinsijaa. Selitin hänelle lyhyesti tavoitteeni. Metamora oli hetken aikaa mietteissään ja vastasi sitten: - En usko että olet joutunut väärään paikkaan, tarkoitan aikaan. Hän katseli ensin ympärilleen, sitten ikkunoista ulos huomaamatta mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Sitten Metamora paineli tieturin äärelle luoden tämän näyttöön kysyvän, suorastaan vaativan katseen. Tieturi ei kyennyt ilmaisemaan hämmästystään. - Miten saatoit tietää? - Jotain merkillistä on siis todella tapahtunut? - Todellakin. Metamora kääntyi katsoakseen Morgania muistaen sitten ettei ruumiitonta olentoa voinut nähdä. {\it Oikeassa olit, }hän sanoi minulle sen sijaan. - Mitä sitten {\it on }tapahtunut? hän kysyi tieturilta. - Et kyllä usko mutta jossain tuolla edessä on valtava seinä joka heijastaa tutkan säteet takaisin täysin muuttumattomina, vain hieman etäisyydestä vaimentuneina. - Valtava? Emmekö voi kiertää sitä? - Se näyttää jatkuvan loputtomiin. En voi muuta kuin hidastaa vauhtia välttääksemme törmäyksen. \section*{Kolmas osa: Läpimurto} \setcounter{section}{0} \section{} Aamulla Sally heräsi pää kipeänä ja tuntien itsensä muutenkin pahoinvoivaksi. Hän ei kuitenkaan liikoja asiaa murehtinut, otti vain lasillisen tomaattimehua muistaen kaikesta huolimatta eilisil\-lan tapahtumat. Hän oli hieman huolestunut ja tunsi vahvasti ettei Morgan ollut niin vain voinut nukahtaa. Morganilla oli kenties huono viinäpää mutta oli toivottavasti käyttäytynyt sen mukaisesti. Sally meni hänen luokseen välittämättä edes miltä itse näytti, sillä hän aavisteli ettei tämä ollut vieläkään herännyt. - Mooorgaaaan! Herätys! Morgan makasi selällään hiljakseen hengittäen. Liiankin hiljak\-seen Sallyn mielestä. Hän päätti koettaa tehokkaampaa keinoa, otti tukevan otteen miehen olkapäistä ja ravisteli tätä. Morgan nukkui edelleen. Sally oli ihmeissään sekä hieman pelästynyt. Hän antoi palvelija\-robottinsa tutkia Morganin. - Nukkuu, kuului robotin lyhykäinen vastaus värittömällä äänellä. {\it En voi uskoa sitä. Jos hän olisi sammunut, hänen pitäisi olla jo hereillä tai sitten normaalissa unessa, mistä hänet voisi herättää. } {\it }Jokin tuntui olevan vialla, ja pahasti. Sally soitti hotellin vastaanottoon pyytääkseen lääkäriä. Sellaista ei kuitenkaan talon puolesta löytynyt, joten hän otti seuraavaksi yhteyttä kaupungin sairaalaan. - Tällä hetkellä ei ole yhtäkään ihmislääkäriä tavattavissa, kertoi sairaalan vastaanottoapulainen nuorella äänellään. - Tiedät\-te\-hän, nykyään lähes kaikki sellaiset työt hoitavat robotit. Sally ei ollut uskoa korviaan. Oliko hän elänyt täydellisessä umpiossa vai miksi hän ei ollut tätä aiemmin tiennyt? Saattoivatko koneet todella korvata ihmisen lääketieteessä? Äkkiä hän muisti kuinka hänen ollessaan nuori robotit olivat alkaneet vallata vähän joka alaa. Lääketieteessä suurin etu saavu\-tettiin niin kutsuttujen inhimillisten erehdysten vähentyessä. {\it En silti luota koneisiin. Onhan robotin ohjelmoijakin voinut erehtyä. } {\it }Joka tapauksessa Morganille oli tehtävä jotain. Hän oli selvästi\-kin tajuton mutta mikä tilan oli aiheuttanut, jäi arvoitukseksi. Parasta oli kuitenkin saada hänet hetimiten sairaalaan, missä häntä voitaisiin tarkkailla ja ehkä palauttaa tajuihinsa, olkoonkin että se kaikki tapahtuisi konevoimalla. Sallyn ajatukset olivat juosseet salamannopeasti ja apulainen ehti tuskin huomata taukoa. - Lähettäkää nyt kuitenkin joku hakemaan ystävääni. Luulen että hän on tajuton. Sally käänsi odottaessaan Morganin kylkiasentoon varmuuden vuoksi ja kun ovelle sitten tultiin hän yllättyi jälleen. Hänen edessään sesoi pieni, hintelä mies - jopa Titanin keskivertoon nähden - jonka vierellä leijuivat paarit. - Leikkauksia tehdään jatkuvasti, mutta onneksi olen vielä mukana, hän sanoi. - Nämä paarit kyllä toimivat itsekin, jatkoi hän osoitta\-en ilmassa kelluvaa eräänlaista robottia, - olen täällä vain varmuu\-den vuoksi. Oli se aikamoista ennen, kun piti itse ohjailla niitä. Ajat muuttuu, itse ei tahdo pysyä perässä, naurahti mies. Sally ei ollut juuri lainkaan kuunnellut mitä miehellä oli sanot\-tavana. - Tule sisään vain, tuossa hän on, neuvoi hän miestä osoittaen sohvaa jolla Morgan makasi liiankin rauhallisesti. Sally seurasi miestä sekä Morgania kuljettavia robottipaareja sairaalaan saakka varmistaakseen että tälle annettiin kaikki tar\-peellinen. Kun Morgan oli viimein asetettu omalle paikalleen yksi\-tyishuoneeseen, jollaiset olivat tavallisia sairaaloissa koska suuri osa potilaista sai välittömästi avun ja vähiin vuodepaikkoihin voitiin panostaa enemmän, saattoi Sally lähteä kotiinsa. \section*{} Sally teki vihdoin jotain kaamealle ulkonäölleen jota hän ei ollut koko aamuna huomannut lainkaan. Koska hänellä ei ollut muutakaan suunnitelmaa päivän varalle hän päätti lähteä kiertelemään Clarke Ci\-tyä aivan yksikseen. Hän ei ollut aikaisemmin käynyt koko planee\-talla joten nyt siihen oli hyvä tilaisuus. Samalla tarjoutui mahdol\-li\-suus ohjata ajatukset pois Morganista. Mitä hänelle sitten oli sattunut\-kin hän varmaankin palautuisi muutamassa päivässä. Tiettä\-västi kukaan ei ollut joutunut koomaan sellaisesta alkoholinkäytöstä jota he olivat edellisiltana harjoittaneet. Sally ei tosin muistanut kuinka paljon he oikeastaan olivat ottaneet, luultavasti ei kuiten\-kaan kovin montaa koska tanssipaikan luoma ainutkertainen tunnelma sekä villit tunteet muodostivat oman osuutensa aiheutuneesta seka\-vuudesta. Clarke City oli yllättävän laaja kaupunki ja kiertomatkoja olisi varmasti järjestetty mutta oli aina parempi tutustua omin päin. Pieni eksyminen ei olisi haitaksi, eikä paikkoihin löytä\-miseksi tarvittu hakkerin kykyjä kuten aikaisemmin Adamin asunnon tapaukses\-sa. Jotenkin vain sattui että Sally osui tälle samaiselle talolle ja tietämättä miksi päätti mennä tapaamaan Adamia. Kosto vilahti mielessä. Hän painoi huoneiston ovella soittokelloa. Ei mitään. Sally päätti murtautua sisään, sen hän oli velkaa. Kuten jo oli huomattu lukkolaitteen tietokone antautui käden käänteessä. Adam makasi lattialla selällään kuorsaten äänekkäästi. Sally potkaisi häntä kevyesti kylkeen. Potkaisi toistamiseen ja vähän kovemmin. Kohta Adam alkoi vääntäytyä ylös. Hänen henkensä haisi kamalalle. - Ööööhhh...h-huomenta, Sally. Mitä sinä täällä? - Olet vähän...juonut, huomautti Sally nyrpistäen nenäänsä viimei\-sen sanan kohdalla. - Oliko asiaakin? tivasi Adam äreänä. - Satuin tässä vain kävelemään ohi ja ajattelin... hän aloitti muuttaen äänensävynsä hetkessä kepeän viattomaksi. - Morgan on tajuton ja sairaalassa, sanoi hän hitaammin ja vakavoituen. Adam ryhdistäytyi. - Niinkö? varmisti hän aitoa kiinnostusta osoittaen. - Löytö on poissa. Hän kertoi Sallylle yksityiskohtaisesti edellisillan tapahtumista. - Ja juuri kun teoriani alkoi olla valmis. - Mikä ihmeen teoria? epäili Sally. - Siitä lähtien kun näimme sen esineen taivaalla olen kehitellyt mielessäni että ympärillämme täytyy olla tuntemattomista hiukkasista koostuva maailma. Ne eivät reagoi tuntemiimme energialajeihin emmekä me niiden. - Toiveajattelua, kommentoi Sally. - Missä todisteet? Ja miten niin yksi niistä aiheutti neutriinoja hylkivän voimakentän? - Pelkkää sattumaa, vastasi Adam viileästi. - Satuimme löytämään sen poikkeuksen joka vahvistaa säännön. - Ehkäpä. En kyllä voi uskoa että se on yhteydessä Morganin tilaan. Ja kun kerran myönsit tutkineesi kappaletta, vaikkakin yksin, minusta tuntuu jopa että voisin...saattaisin kenties mahdol\-lisesti myöntää sen miltei todennäköisyyden rajoissa häilyväksi että joskus antaisin sinulle anteek\-si. Adam kuunteli ihmetellen {\it Mitä hän oikein yrittää?} kunnes Sally lopetti vetäen kuuluvasti henkeä. - Kiitos, myönsi Adam aidosti. - Niin, voi muuten olla niinkin että tuo löytämämme esine oli itsessään yksi tuntematon maailman\-kaikkeus joka syystä tai toisesta sattui aiheuttamaan kyseisen voimakentän. Sally meni hiljaiseksi. Kuulosti kovin tutulta - todelta, eikä hän voinut ymmärtää miksi. - Paljon mahdollista, vastasi hän välinpitämättömästi jatkaen kuitenkin oikealla innostuksella. - Siinä tapauksessa voikin olla niin että itse Löytö ei ole kadonnut minnekään, ainoastaan voima\-kenttä on poissa. Adam oli hetken aikaa varsin mietteliään näköinen. - Voit olla oikeassa, mutta se ei auta meitä. Olemme menettäneet viimeisenkin yhteyden siihen. Sally oli juuri tekemässä lähtöä kun heidän kummankin mieleen juolahti yhtäaikaisesti: {\it Se kaikki on totta, ja Morgan on siellä. } {\it }He katsoivat toisiaan kysyvästi pitkän aikaa; kumpikin oletti toisen lähettäneen toiselle sen ajatuksen. Ja kun he sen tajusivat, eivät he voineet kuin ihmetellä. Sehän oli totta, Löydössä piili sittenkin toinen maailma mutta heidän kummankaan käsityskyky ei riittänyt kertomaan miksi he niin uskoivat. \section{} - Älytöntä! huudahti Metamora katsellessaan aluksen peilikuvaa suunnattoman laajasta peilistä. - Joko uskot? tieturi kysäisi. - Pakko uskoa. Voisin melkein sanoa, jos en olisi aivan järjissä\-ni, että olemme tulleet maailmankaikkeuden reunalle. - Hyvä pointti, entä jos todellakin olemme? - Ei se voisi olla mahdollista, naurahti Metamora kuivasti. Tiedät\-hän itsekin että massa saa avaruuden kaareutumaan neljännessä ulottuvuudessa... Päätin vetäytyä asettaen itseni vähemmän syvään odotustilaan, tulossa oli taas kerran melkoinen väittely johon en millään muotoa halunnut puuttua. - Mistä sinä sen tiedät? näpäytti tieturi takaisin. - Niin mutta, olemmehan huomanneet kuinka suhteellisuusteoria pätee. - Kyllä, aikadilataation osalta. Ei ole mitään takeita että teoria muuten toimisi käytännössä. - Mutta kun... yritti Metamora puolustella. - Ainakaan sen jälkeen kun käväisimme aika-avaruuspyörteessä. Metamora meni kerrankin hiljaiseksi. - En tosin ole siitäkään varma mutta tietyt merkit viittaavat siihen että kyseinen kohta avaruudessa vääristi kaiken. Tulos voi hyvinkin olla se, että olemme nyt maailmankaikkeuden reunalla. Havahduin itsekin kuuntelemaan tieturin puheenvuoroa ihmetellen samalla miksi sen nimi oikeastaan oli tieturi eikä tietokone. Oli miten oli, sen puheissa saattoi olla perää. Miksi muuten olisin joutunut juuri tähän hetkeen? Oli päivänselvää että olimme maailman\-kaikkeuden reunalla, ja ulkopuolella aukenisi oma tuttu ympäristöni. Paras oli vain odottaa, olimmehan vielä tällä puolen seinämää. - Paljon mahdollista, myönsi Metamora lopulta. - Emme kuitenkaan ole oikeussalissa, ja teoriasi on pelkkä teoria niin kauan kun saadaan vedenpitäviä todisteita. - Et voi vääräksikään todistaa, totesi tieturi. - Niinpä, huokaisi Metamora. - Tai sitten se on jokin jekku, ihan niin kuin se kummallinen maailma jota nimitit aika-avaruuspyörteek\-si. Joka tapauksessa edessämme on seinä, ja siitä on päästävä suoraan läpi jos haluamme toteuttaa alkuperäisen ajatuksen. Löydätkö mistään heikkoa kohtaa? - Olen jo tutkinut sen puolen enkä valitettavasti löytänyt sel\-lais\-ta. Se on äärimmäisen tiivistä, en kykene erottamaan sen raken\-ne\-osasia. - Tiiviimpää kuin Hartleyn materia? - Se on tähän verrattuna avaruuden tyhjyyttä. Metamora oli hetken aikaa hiljaa mutta ei suinkaan hämmästyksestä. Hänen pienet harmaat aivosolunsa työskentelivät kuumeisesti koko seitsemänkymmenen prosentin käyttöasteellaan eri hyökkäysstrategioi\-den parissa. - Älä vain ehdota että sitä pitäisi tulittaa, varoitteli tieturi. - Miten niin? ihmetteli Metamora - Tuhovoima vain heijastuisi takaisin meihin, ei sen kummempaa. - En kai minä nyt niin tyhmä ole vaikka joskus vähän hullu olen\-kin! Tietenkin ampuisimme sopivassa kulmassa sivuun niin että alus ei jäisi heijastuvan säteen tielle. - Oikein. Tietysti olettaen että tuosta tuntemattomasta pinnasta heijastunut säde noudattaa normaalia heijastumislakia. - Eipäs saivarrella. Käsittääkseni laki pätee kaikkialla, varmasti muissakin maailmankaikkeuksissa eikä ole sidottu materiaaliin tai aaltoliikkeen laatuun. Näithän itsekin peilikuvamme. - Lienet oikeassa. Aloitan välittömästi. Vaimea hurina ilmoitti kvanttitykin alkaneen latautua. Aseen toimintaperiaate oli sangen yksinkertainen: tykki laukaisee lyhyinä, muutaman kvantin mittaisina pulsseina jokaisen neljän perusvuorovai\-kutuksen antivoimaa samanaikaisesti niin suurilla tehoilla että ne sulautuvat yhdeksi antiperusvoimaksi. Tämän oli oletettu tekevän selvää kaikesta materiasta joka koostuu normaaleista hiukkasista mikä oikeastaan on vain tiiviiksi pakkautunutta perusvoimaa. Kahden vastakkaisen voiman kohdatessa käy teorioiden mukaan erittäin ikävästi kummallekin osapuolelle jotka muuttuvat fotoni-antifotoni-nollaenergiaksi. Kohteen ollessa antimateriaa voitiin luonnollisesti käyttää positiivisia energiapulsseja. Kohteen laadun selvittäminen oli ollut mahdotonta ja tieturi piti todennäköisenä ettei seinämä koostuisi mistään tunnetuista hiukka\-sista. Mitään ei kuitenkaan ollut menetettävänä joten kaikkea kannatti yrittää. - Nyt laukaisen. {\it Keinsteinin }kvanttitykin kiihkeässä orgasmissa mitättömän lyhytaikainen energialataus sinkoutui vasten olematonta seinämää. \section{} Sally vietti loppupäivän aluksi Morganin luona sairaalassa. Tämän tila oli huonontunut, sanoi henkilökunta, ja hengityskone oli jouduttu ottamaan käyttöön. Kaikki Morgania tutkineet olivat ymmäl\-lään tapahtuneesta peläten, että asiat todella huonontuivat tiettyä kaavaa noudattaen. Ennuste oli pahimmillaan vain muutama päivä elinaikaa. Sally ei kuitenkaan uskonut tällaiseen. Oli tavallista että syvässä tajuttomuustilassa oleva henkilö ei itse kyennyt pitämään huolta perustavanlaatuisimmistakaan ruumiintoiminnoista ja elimistön toimia jouduttiin yläpitämään ulkoisten laitteiden avulla. Nykytek\-niikalla oli mahdollista säilyttää jopa pelkkä pää elossa yhden ainoan, keinoelimistöksi kutsutun laitteen avulla mitä Sally tosin vastusti. Aivotoiminnan tasainen heikkeneminen oli havaittu siinä missä paljon muutakin eikä tulevaisuus näyttänyt lupaavalta teknolo\-gian\-kaan valossa. Sally tiesi mitä oikeasti oli tapahtunut, mitä mahdollisuutta eivät sairaalan tutkijat olleet ottaneet huomioon. He kiinnitti\-vät huomiota ainoastaan fysikaalisesti havaittaviin tosiseikkoihin. Sallyn mielestä oli päivänselvää että Morgan oli syystä tai toisesta poistunut ruumiistaan mutta ihmetteli samalla, miksei tämä ollut palannut. Henkiruumiissaan olevan sielun luulisi olevan tietoinen materiaruumiinsa toiminnasta, se ei voinut kestää kovin montaa päivää. Lisäksi oli niin sanottu hopealanka, yhteys henki- ja materiaruumiiden välillä. Henkilön kuollessa tämä lanka katkeaisi, mutta eikö irtautunut sielu saattanut havaita vielä elossa olevan ruumiin tilaa millään tavalla? Sally oli varma että näin todella oli muistaen yhtäkkiä Adamin asunnolla ihmeellisesti saaneensa tuntemuk\-sen. Jos Morganin sielu harhaili tällä hetkellä toisessa maailman\-kaikkeudessa oli sieltä poistuminen ilmeisen hankalaa. Oliko siis todella niin, että eri maailmankaikkeuksien väliset raja-aidat olivat enemmänkin kuin fyysikoiden ylitsepääsemättömiä, ehdottomia rajoja? Senhetkisen tilanteen valossa näytti kovasti siltä että rajat olivat olemassa myös henkimaailmassa. Sally ei kestänyt enempää ja lähti hotelliinsa. {\it Miksi minä oikeastaan murehdin tällaisia? }hän mietti matkalla. {\it Tuskin tunnen koko tyyppiä, tapasimme sattumalta aluksella ja vietimme yhden illan. } {\it }Yksi ainoa ilta, mitä siitä?! {\it On hän kuitenkin aika söpö, kuin nuori poika...} {\it So what! Kuolee parissa päivässä, ei kannata jäädä murehtimaan!} Hän ei jaksanut pohtia sellaista, oli tärkeämpiäkin asioita hoidettavana. Illaksi oli taas esitys, siihen voisi vaikka yrittää valmistautua. Avustajanakin toimiva manageri oli järjestänyt toisen\-kin esityksen jollekin seuralle, ja se tulisi tapahtumaan tämän omissa tiloissa. Häntä oli hieman arveluttanut ajatus esiintymisestä yksityistiloissa, poissa yleisiltä paikoilta. Esitykset tuottivat kuitenkin jotain, mistä kukaan järjissään oleva ihminen ei voi kieltäytyä ja jota Sally tulisi tarvitsemaan, rahaa. Eikä hänelle sitäpaitsi voisi tapahtua sen pahemmin kuin että esitys menisi mönkään. Rahat jäisivät tietenkin saamatta mutta sitä ei nyt kannat\-tanut murehtia, sen näkisi sitten. Todennäköisesti kaikki sujuisi ilman sen kummempia. Sally päätti koettaa harjoitella illan näytäntöä varten. Repertu\-aariaan hän ei missään nimessä muuttaisi tai laajentaisi, yksi näyttävä temppu saisi katsojat ällistymään ja parhaassa tapauksessa pelkäämään. Hän tyhjensi pienen pöydän muista tavaroista ja asetti sille tavallisen juomalasin. Hän rauhoitti ensin itsensä timantti-istunnassa ja nousi seiso\-maan. Sally tuijotti lasia tiiviisti hokien mielessään yhtä ainoaa sanaa. {\it Nouse. Nouse. Nouse...} {\it }Ja niin hän jatkoi kuin mietiskellen tämä mantranaan. Lasi alkoi hitaasti kohota pöydän pinnasta. Jossain vaiheessa hänen mielensä häiriintyi menneistä tapahtumista. {\it (Morgan)} {\it Nouse. Nouse. } {\it (toisessa maailmassa)} {\it Nouse!} {\it }- Nouse! hän huusi niin kovasti että varmasti ainakin seinänaapu\-rit kuuli\-vat äänieristyksestä huolimatta ja samassa lasi putosi pöydälle tarkalleen siihen paikkaan johon se oli alunperin laitettu\-kin hajoten tuhannen sirpaleiksi korviaraastavan kilinän saattamana. - Saatana! hän kirosi epäonnistumistaan. {\it Toivottavasti pystyn hallitsemaan itseni illalla. } {\it }Hän siivosi sotkun ja muisti äkkiä ettei ollut syönyt muruakaan koko päivänä. Hotellin ravintolan taso vältti Sallyn tottumuksille mutta hän päätti lähteä etsimään parempaa paikkaa. Citadelin vieres\-tä löytyi mukava pikku ganymedeläisravintola. Kotimaailman muualla hyvin eksoottiset herkut olivat näköjään ehtineet tänne saakka eikä Sallylla ollut mitään kunnon ateriaa vastaan, varsinkaan kotoista. Ravintolassa hän tapasi miehen joka kertoi olevansa itsekin kotoisin Ganymedeltä. Erikoista miehessä oli hänen harvinaisen vaalea ihonväri mihin Sally ei kuitenkaan kiinnittänyt kummempaa huomiota. Hän ei oikein pitänyt miehestä, tässä oli jotain luotaan\-työntävää jota Sally ei kyennyt määrittelemään. Hän ilmoitti kohte\-liaasti miehelle että hänellä oli kiire, maksoi laskun ja poistui nopeasti. Lähistöllä Sally näki jälleen kerran Adamin asuintalon ja päätti mennä taas käymään, olihan illan esitykseen vielä runsaasti aikaa. Lukkolaitteen kanssa leikkiminen sai tällä kertaa jäädä, ja onneksi Adam oli kotona. Tämä oli vain istunut paikallaan pohtimassa syntyjä syviä ja vasta Sallyn soitettua kelloa useamman kerran ja hakattua äänekkäästi ovea Adam tuli avaamaan oven. - Katsos, sinä taas, hän tervehti poissaolevasti. - Minäpä minä. Ei ollut muutakaan tekemistä, ja satuin ihan oikeas\-ti olemaan lähistöllä. - Onko muuten Morganista kuulunut mitään? kysäisi Adam keksimättä muutakaan. - Ei juuri muuta kuin että hänet on kytketty hengityskoneeseen ja tila saattaa huonontua. - Vai niin, ei siis mitään järisyttävää. - Annoin heille kyllä numeroni, käskin ottaa yhteyttä jos jotain merkittävää... miksi et yhtään kuuntele mitä sanon? Tuntuu niin kuin et välittäisi Morganista ollenkaan. - Voi olla, vastasi hän hiljaa. - Onhan hän vanha ystäväni... tai siis oli. Välimme eivät viimeksi tavatessamme olleet parhaat mahdol\-liset, enkä sitä paitsi ehtinyt tutustua häneen uudelleen nyt kun taas tapasimme. Sally alkoi muistella edellisillan väittelyä. - Teit kyllä aika törkeästi, halusit ottaa kaiken kunnian Löydöstä itsellesi. Miksi näin? - Ajattele nyt. Vanha tuttuni jota en enää tunnekaan kunnolla tupsah\-taa luokseni ja sattuu löytämään jotain aivan uutta. Minä olen tutkinut näitä asioita koko ikäni ja sitten joku asiaan vihkiytymä\-tön tekee mullistavan löydön...käsitätkö, mitä sellainen saa aikaan tiedemie\-hen itsetunnolle? - Luulisin ymmärtäväni. - Halusin siis saada julkisuutta jo senkin takia, mitä olin työssä\-ni tehnyt. Saada ihmiset arvostamaan uudella tavalla hiukkas\-fyysikon työtä... - Olet kyllä aivan oikeassa, mutta Löytö oli sinullekin jotain aivan uutta. Et voi kytkeä sitä aiempiin saavutuksiisi alalla. - Ehkä en, mutta muistatko vielä neutriinoilmaisimen? Minähän sen keksin, ei olisi ollut vaikea selittää tiedotusvälineille sen juuri avaamia mahdollisuksia. - Tuossa on kieltämättä järkeä. Sille ei kuitenkaan voi nyt mitään että Löytö on kadonnut, ja pian ehkä myös Morgan. - Mitä sitten voimme tehdä? Odottaa, katsoa sivusta ja odottaa. He olivat jonkin aikaa hiljaa alkaen vähitellen tiedostaa mitä toinen oli sanonut. Katsoa sivusta ja odottaa, muuta ei ollut tehtävissä. Elämä kuitenkin jatkui, ja työt kutsuivat Sallya ja Adamia. - Oletko muuten vapaa tänä iltana? kysäisi Sally äkkiä. Adam yllättyi positiivisesti. - Siis... mitä oikein tarkoitat? hän kysyi hämillään. - En aivan sitä mitä kuvittelet, naurahti Sally. - Tänä iltana minulla on taas yksi esitys, samanlainen kuin eilenkin ja tarjolla pitäisi olla muutakin vastaavaa ohjelmaa. Haluaisisko kenties tulla mukaan? - Sopii hyvin. Paremmin se varmasti sujuu kuin työt. - Hyvä. - Missä tämä tilaisuus sitten pidetään? - Se onkin mielenkiintoisinta. Täällä toimii jokin salaseura, sen omassa kerhohuoneistossa kaupungin laidalla. Adam säikähti pikkuisen ja rypisti kulmiaan. - Älä pelästy, managerini on hoitanut asian ja sanoo ettei syytä huoleen. - Luojan kiitos, minä jo odotin vaikka mitä. \section{} Samana iltana puoli kuuden aikoihin Adam ja Sally saapuivat erikoi\-sen näköisen rakennuksen luokse, joka sijaitsi melko tarkkaan Adamin taloa vastapäätä kaupungin keskipisteen suhteen, siis laita\-milla. Rakennus oli vanha, kenties kymmeniä vuosia mutta sen sisään\-käynti oli remontoitu varsin modernin näköiseksi sekä maalattu mustaksi vastakohtana rakennuksen muutoin vaaleille sävyille. Oven yläpuolta koristi ennennäkemätön, kirkkaan valkoinen geometrinen kuvio joka toi mieleen joidenkin Maassa eläneiden afrikkalaisten heimojen tunnuk\-set. Sallyn mielestä merkki oli selvä satanismin tai noitaus\-kon ilmentymä. Adam suhtautui kuvioon samoin mutta ei kyennyt tarkoin määrittelemään sen merkitystä niin kuin Sally opiskeltuaan työnsä puolesta tällaisia asioita. Sallyn manageri/avustaja ilmaantui paikalle hetkistä myöhemmin. Adam oli jo ehtinyt unohtaa, jos oli koskaan huomannutkaan, avusta\-jan kalpeat kasvot ja muun ihon ja säikähti hieman mutta päätti olla vaivaamatta päätään asialla. Adam koetti pääovea. Se oli lukittu. - Minulla on kyllä avain, mutta parempi mennä tuolta takaovesta sisään, pääsemme suoraan esiintymislavan taakse, neuvoi manageri. Adam ei pitänyt managerin äänestä. Siinä oli jotain kolkkoa, se ei ollut tästä maailmasta. Hän päätti olla huomaamatta sitäkään ollak\-seen pilaamatta kaikkea. {\it Omituista, että esiintyjien tiloista on välitön yhteys ulos, }ihmet\-teli Sally kolmikon astellessa ensin pienestä ovesta kapeaa käytävää pitkin kulissien taakse pukuhuoneeseen. Käytävä oli kauttaaltaan valkeaksi maalattu sekä kapea ja korkea. Myös esiintyjien pukuhuone noudatti samaa linjaa ja koko rakennus huokui puhdasta, steriiliä tuntua. {\it Tässä on jotain kieroa, }tuumi Adam tuntien hiukkasen kauhua. - Voit oikeastaan mennä tuonne salin puolelle, me tässä vähän järjestämme tarvikkeita, sanoi Sally. {\it Kieroa, tosiaan. Tuo avustaja on tässä poikkitodellisessa talossa kuin kotonaan, }epäili Adam. {\it En alkuunkaan pidä tästä. Taidan livahtaa etuovesta ulos. } {\it }Juuri kun Adam oli aikeissa avata pääovea se aukeni kauttaaltaan kalpean, siististi pukeutuneen parin astuessa sisään. He pysähtyivät oviauk\-koon tuijottaen Adamia epäluuloisesti. Avustaja oli kuullut jonkun tulevan sisään ja kiirehti toisiaan sanaakaan sanomatta katsovien pariskunnan sekä Adamin luokse. - Hän on täällä vieraana, on erään esiintyjän ystävä, sanoi avusta\-ja iloisesti pariskunnalle jotka eivät vaikuttaneet vastaavan millään tavalla. Hetken päästä he painelivat kylmän viileästi saliin istuma\-paikoilleen. Väkeä alkoi vähitellen tulla enemmänkin, kaikki saman\-laisia albiinoja mikä lisäsi Adamin tuntemaa kauhua entises\-tään. Joukosta osa ei ollut täysin valkoisia, näytti siltä kuin valkoiset laikut olisivat alati vallanneet tilaa normaalilta pigmen\-tiltä. Kenenkään silmät eivät olleet punaiset kuten albiinoilla yleensä ja Adam päätteli tästä että muidenkin täydellinen kalpeus oli alkanut huomaamattomista valkeista laikuista. Kukaan muu ei vilkaissut häntä toista kertaa, käveli vain ohitse kuin lainkaan huomaamatta. {\it Hävytöntä, }ajatteli Adam aluksi. Hän muisti aikeensa poistua mutta heti kun hän oli astumaisillaan ovesta ulos joku lähistöllä istunut albiino katsahti häneen kohteli\-aasti ja ohjasi kuin huomaamatta takaisin saliin. Adam koetti poistua vielä muutaman kerran ja joka kerta yritys päättyi samoin kuin ensimmäinenkin. Hän alkoi pelätä toden teolla. {\it He eivät päästä minua pois ollenkaan.} Adam pelkäsi joutuvan\-sa olemaan talossa loppuikänsä kerran sinne astuttuaan. {\it Minun on varoitettava Sallya, pääsemme ehkä pois samaa reittiä mistä tulimmekin. } {\it }Hän lähestyi esiintymislavaa ja vain parin metrin päässä ollessaan avustaja kuulutti ensimmäisen näytöksen alkavan pian. Pääovi suljet\-tiin ja Adam kuuli samoin tehtävän myös takaovelle. Viimeinenkin pakotie oli katkaistu. Adam alistui hetkeksi kohtaloonsa mutta tuli sitten järkiinsä ja päätti koettaa seurata esitystä kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut. {\it Turhaan minä kauhistelin, pääsen varmasti lähtemään tilaisuuden jäl\-keen}, vakuutteli Adam itselleen alkaen tuntea itsensä jo varsin rauhalliseksi. {\it Miksi kaikki ovet sitten lukittiin, miksi ketään ei päästetty ulos?} {\it }Adamia alkoi jälleen hermostuttaa, vielä pahemmin hänen tajuttuaan etteivät katsojat virkkoneet toisilleen sanaakaan. Hän istuutui vapaaseen paikkaan jäykin vartaloin eikä tuntenut oloaan järin tur\-valliseksi. Sally ihmetteli ettei nähnyt muita esiintyjiä pukuhuoneessa, joka oli ainoa koko paikassa. Jokunen albiino käväisi silloin tällöin, ilmeisesti tarkistamassa jotain. Myös Sallyn korviin oli kantautunut ovien lukitseminen ja hänkin alkoi tuntea olonsa jossain määrin epävarmaksi. {\it Toivottavasti temppu sujuu paremmin kuin päivällä, }sanoi hän peläten pahinta mitä seurasi muutama kylmä otsalle kihoava hikihel\-mi. Avustaja kävi noutamassa Sallyn sanomatta mitään, hän tiesi vallan hyvin minkä vuoksi. He menivät lavalle, verhon taakse johon oli valmiiksi pantu paikoilleen pöytä ja sen päälle samainen kivi kuin edellisen päivän esityksessä. {\it Miksi en kuule minkäänlaista puhetta? }kummeksui Sally. {\it Tässä on nyt jotain hämärää, eikä minulle ole kerrottu mitään. } {\it }- Voi, minulle tuli yhtäkkiä huono olo, hän valitti aidon tuntui\-sesti avusta\-jalleen. - Voinko päästä hetkeksi ulkoilmaan? - Se menee kyllä ohi, vakuutteli avustaja välinpitämättömästi. - Pystyt kai yhteen esitykseen, katsotaan sitten sen jälkeen. Sally päätti olla vastustelematta. Tekeillä oli todella jotain ja hän halusi selvittää, mitä. - Valmista? kysyi avustaja? - Ee...kyllä kai. Avustaja veti verhon auki. Sally päätti kohdistaa kaiken tahdonvoimansa seuraavaan temppuun. Epäilykset saisivat odottaa, nykyhetki oli tärkein. Hän katsoi hetken pöydällä makaavaa kivenmurikkaa ja sulki silmän\-sä. {\it Nouse.} {\it }aloitti hän jolloin kivi alkoi hitaasti kohota pöydän pinnasta. Sally jatkoi mantransa mielessään hokemista kuin unessa. {\it Voi ei! Mikä siinä nyt...} {\it }Jokin tuntui vetävän kiveä pöytää kohti, jokin muu kuin painovoi\-ma. Jos Adamilla olisi ollut neutriinoilmaisin mukanaan olisi hän nähnyt jotain vallan omituisempaa kuin edellisessä näytökses\-sä. Kaiken lisäksi jokin alkoi tunkeutua Sallyn mieleen, häiritä suoritusta. {\it Nouse. Nouse. } {\it (ei, putoa)} {\it Nouse. } {\it }Kiven ollessa kriittisellä puolen metrin korkeudella pöydästä se alkoi hitaasti painua alaspäin nytkädellen toisinaan ylöspäin. {\it (putoaminen on luonnollista)} {\it Nouse!} sanoi Sally mielessään painokkaasti yrittäen kaikin voimin panna vastaan nostoa vastustavalle voimalle. {\it }Sallyn mielen voimat pettivät ja kivi putosi rysähtäen vahvasta metallista valmistetulle pöydälle ja jätti siihen rumentavan kuopan. Hän oli niin suunniltaan ettei kyennyt ajattelemaan millaisen mokan oli tehnyt. Yleisö alkoi vihastua minkä pystyi havaitsemaan ainoastaan katso\-jien liikkeistä. Jokainen pysyi edelleen vaiti. Adam ja Sally olivat peloissaan. Neljä albiinoa näytti saavan tilanteen hallintaan ja hetken Adam ja Sally jo luulivat päässeensä pälkähästä. Muut rauhoittuvat hetkessä, mutta näiden neljän tunteet eivät olleet laantuneet, päin vastoin. Aivan kuin koko joukon vihan tunne olisi kasaantunut neljään yksilöön. Kaksi heistä otti Adamin lujaan otteeseensa, toiset kaksi Sallyn. Rakennuksen ainoat ihon pigmenttiä tavallisen määrän omaavat henki\-löt katsahtivat toisiinsa tietämättöminä ja peloissaan. Heidät vietiin näyttämön taakse jossa aukeni salaovi. Oven takaa paljastui\-vat pitkät, suorat portaat jotka veivät usean metrin verran maanpin\-nan alle. Portaiden loppupäästä alkoi loputtomiin jatkuvan näköinen käytävä jonka seinät olivat kuten kaikki muukin puhtaan valkoiset, eikä ainuttakaan ovea näkynyt. {\it Miten he pystyvät kaikkeen tähän puhumatta lainkaan? }ihmetteli Adam. Sally melkein tiesi vastauksen. Näkyviin tuli ovi jonka saattoi erottaa ainoastaan ohuista, tummista ääriviivoista. Siinä ei ollut ollenkaan kahvaa ja hetken Sally jo kuvitteli olentojen kykenevän avaamaan ovia ajatuksen voimalla ja siksi jättävän turhat ulokkeet pois. Häntä raahannut albiinomies kuitenkin tönäisi oven auki sisäänpäin, ja heidät vietiin huoneeseen. Huone ei ollut koolla pilattu, takaseinä jonka tasaisen valkeaa pintaa värittivät samasta väristä hieman tummuneet pystysuorat putket sijaitsi vain parin metrin päässä. Adamia ja Sallya pideltiin istuvassa asennossa sen aikaa kun heidän kätensä kiinnitettiin putkiin tavalla jota kumpikaan ei nähnyt, mutta minkään narun tapaisella heitä ei ainakaan oltu sidottu. Albiinot poistuivat turhia aikailematta sammuttaen valot mennessään, eikä ainutkaan ikkuna voinut näin paljon maanpinnan alla tuoda valoa Sallyn ja Adamin synkkään tilanteeseen. \section{} Täällä sitä edelleen ollaan, vieraassa maailmassa. Kiitos noiden kahden jotka tuhlaavat aikansa hyödyttömään väittelyyn sen sijaan että tekisivät jotain. Kyllähän he jotain yrittivät, kahteen kertaan jopa, mutta epäonnistuivat. Tarkoitan Metamoraa ja tieturia. On ehkä parasta että katson vain sivusta ja odottelen, mutta jotain pitäisi todella tapahtua että vihdoin pääsisin omaan maailmankaikkeuteeni. {\it Ettekö te idiootit tajua että minun oma maailmani on tuon seinän takana?! }huusin mielessäni Metamoralle toivoen hänen kuulevan. Ilmeisesti Metamora oli kuullut sillä huomasin hänen huutavan minulle. Onneksi pystyin havaitsemaan sen, olisin kyllä mielummin ottanut telepaattisesti vastaan eideettisen viestin. Sanallinen viestintä on niin alkeellista, sen hän on varmasti itsekin huoman\-nut. - Älä siinä jäkätä, oli Metamora vastannut vihaisena. - Voipa olla totta mitä sanot mutta se on nyt sivuseikka, yritän itsekin päästä siitä läpi. Joten jätä meidät nyt rauhaan. Metamora huokaisi. - Kaikkea sitä...mitä muuten olin sanomassa? hän kysyi tieturilta. - Kiroilit niin etten ymmärtänyt ollenkaan. - Ai niin, sehän se olikin. Et mitenkään voi olla paljon minua älykkäämpi mutta jos kuitenkin koettaisit selittää miksi tuo seinä on ja pysyy sekä perusvoima- että antiperusvoimakäsittelyn jälkeen? {\it Miten hän saattoi muistaa kaiken tuon, tuossa muodossa? }kummaste\-lin. - Enpä taida tietää, tokaisi tieturi. - Niin arvelinkin. Osaatko edes sanoa mitä ainetta se on - jos se on ainetta lainkaan? uteli Metamora jälkimmäinen osa vain puoliksi tosissaan minkä huoma\-sin hänen äänestään. Tieturi oli todennäköisesti huomannut tämän mutta päätti siitä huolimatta vastata tietäen Metamora oikukkaan luonteen. - Sen suhteen minulla on kyllä pienoinen aavistus mutta se ei ehkä sano sinulle mitään. - Kerro nyt! vaati Metamora kireänä. - Seinämä ei ole mitään tunnettua materiaa. - Niinpä niin. Metamora ajatteli hetken. - Mutta eikö kaikki aine sitten ole perusvoimaa? - Terve näkökanta, mutta haluan esittää toisen. Oletetaanpa että maailmankaikkeudessa on toinenkin perusvoima. - Toinen? Metamora mykistyi kertaheitolla. - M-Mutta... sehän romuttaa kaikki perinteiset käsitykset.. - Perinteet kunniaan, tosiaan! Siihen aikaan kun edesmenneellä Jaa-planeetalla luotiin pohjaa modernille tieteelle ei juuri kukaan voinut ottaa todesta mielipuolista ajatusta - että nyt protonit, elektronit ja neutronit olisivat aaltoliikettä, tiukkaan pakattua energiaa. Metamora oli vielä hetken hiljaa. - Olet ehkä oikeassa, hän myönsi viimein. - Onko muuta mahdolli\-suut\-ta? Tieturi oli jo valmiiiksi selannut tiedostojaan tätä varten ja ilmoitti: - Alkuröyhtäys. Alkuvaiheissaan maailmankaikkeus laajeni silmänräpäyksessä noin 10\raisebox{.6ex}{78}-kertaiseksi, nopeammin kuin minkään vuorovaikutuksen kvantti pystyi siirtymään. - Yritätkö sanoa että maailmamme saattaa koostua useista erilli\-sis\-tä osista jotka eivät tiedä mitään toisistaan? - Kyllä vain. Voi olla että tuon läpäisemättömän muurin takana on yksi sellainen. - Sepäs oli lohduttava tieto. Koska alus sisältöineen kuuluu omaan osaamme maailmankaikkeutta, emme ehkä voi seinälle mitään. Tieto selätti minut henkisesti. En ``ehkä'' pääsisi koskaan takaisin kotiin, omaan rakkaaseen Marsiini, Port Lowelliin, 7. katu 42:een. Tai edes Titaniin, vanhan ystäväni luokse, eivät välimme onneksi aivan pilalla olleet. Ja sitten oli vielä Sally... Unelmani oli tuhoon tuomittu. Tuon tasoisen tieteenharjoittajan käyttäessä 'ehkä'-sanaa oli selvää että seinämän läpäiseminen oli mahdotonta. Tai eihän seinämää tarvinnut välttämättä läpäistä jos muuten päästiin toiselle puolelle. Joka tapauksessa viimeinen pakotie oli katkaistu, enkä voinut lakata ihmettelemästä miksi olin siirtynyt juuri tähän hetkeen missä toiveeni haudattiin lopulli\-sesti. \section{} Adam ja Sally saivat viettää harvinaisen epämukavan yön. Mahdolli\-simman hankala istuma-asento putkien epätasoittamaa seinää vasten ei tarjonnut kovin hyviä yöunia, ja kumpikin koetti kuluttaa aikaansa vapautumiseen. Vanhat kunnon köydet olivat edelleenkin laajalti käytössä, tosin nykyaikaisissa materiaaleissa, mutta keinoa jolla Sally ja Adam oli sidottu ei kumpikaan heistä ollut ennen tavannut eivätkä yritykset johtaneet tulokseen. Lopulta he onnistuivat toivottomasta näpertelystä uupuneina nukkumaan muutaman tunnin mikä oli erittäin hyvä asia myös heidän rakkojensa kannalta. Sally ja Adam heräsivät kumeaan koputukseen ja huomasivat valojen olevan päällä. He ihmettelivät hetken, olivat unohtaneet koko tilanteen mutta muistivat nopeasti. Toinen kahdesta vankkarakentei\-sesta albiinosta (ilmeisesti vartijoi\-ta) tönäisi oven auki. Molem\-milla oli lonkallaan tavallisen sädepistoolin tapainen, hieman sitä pienempi ase. - Mihin meidät nyt viedään? kysäisi Adam osoittamatta sitä erityi\-sesti kenellekään albiinojen viittoessa heitä pois huoneesta. Hän odotti vartijoiden vastaavan. Albiinot eivät vaikuttaneet huomaavan mitään. Adamin ja Sallyn lähestyessä ovea nämä väistivät takavasemmalle ohjaten heidät oikealle käytävään. {\it He eivät kuule meitä ollenkaan, eivätkä puhu mitään}, mietti Adam. {\it Miten tuollaiset voivat kommunikoida?} - Käyttävät telepatiaa, ehti Sally sanoa juuri silloin. Huomattu\-aan Adamin epäilevän ihmetyksen Sally heitti heti perään: - Luulisin ainakin, pakko heidän on jotenkin pitää yhteyttä. Adam ei voinut lakata ihmettelemästä vaikka oli jo aikaisemmin arvellut Sallyn omaavan moisia lahjoja. {\it Voisikohan Sally käyttää taitojaan muutenkin, meidän hyväksemme?} {\it }Sally kuuli Adamin ajatuksen päättäen kuitenkin olla vaiti. Adam ja Sally kävelivät rinnakkain käytävää eteenpäin, edelleen poispäin suunnasta josta heidät oli edellisiltana tuotu. Albiinovar\-tijat seurasivat välittömästi perässä. Sally ihmetteli järjestystä, mihin Adam vastasi asiantuntevasti. - Heidän on helpompi ampua meitä, jos sattuu että yritämme karata. Emme tietenkään voisi olla heidän takanaan, ja vaikka olisimme heidän välissään, saattaisimme silti pystyä nujertamaan heidät. - Toivottavasti meille ei silti aiota mitään pahaa, en ainakaan usko. Sallyn ollessa kyseessä Adam päätti kerrankin luottaa pelkkään uskoon, eikä omakaan olisi haitaksi. - Ei muuten olisi pahitteeksi jos meidän annettaisiin jossain välissä käydä vessassa, huomautti Sally koettaen kuulostaa kärsiväl\-tä. Albiinot ilmeisesti ymmärsivät yskän ja nelikön saapuessa lähelle käytävän päätä, portaiden alaosaa, he osoittivat oikealla olevaa ovea. Adam ja Sally hoitivat tarpeensa peräjälkeen minkä jälkeen heille annettiin hengitysnaamarit. Nyt molemmat olivat varmoja ulos lähtemisestä, mitä oli jo hieman aavisteltu. Myös albiinot pukivat naamarit ylleen. Vielä muutaman metrin matka eteenpäin ja reitti alkoi nousta jyrkästi. Portaita riitti usean metrin korkeuseroon joiden yläpäässä pysähdyttiin paineovelle. Ovi avautui, ja kaikki neljä siirtyivät tuulikaappiin johon he hädin tuskin yhtäaikaa mahtuivat. Oven sulkeuduttua takana kuului paineentasauksesta aiheutunutta suhinaa, ja pian aukeni edessä sijaitseva toinen paineovi paljastaen heikosti näkyvän karun maiseman. Sally oli jo ehtinyt unohtaa aiemmin vallin\-neen täydellisyyttä lähentelevän pimeyden ja tajusi vasta jonkin ajan päästä valoisuuden lisääntyneen. Epätodellisten värien sävyttä\-mä aamuhämärä oli alkanut enteenä vihdoin koittavasta päiväs\-tä, mutta sitä kestäisi vielä kauan. Ainoa hämärässä erottuva kohde olivat harvinaisen primitiivisen oloiset kärryt joiden päällä lepäsi parimetrinen, sileäpintainen laatikko vailla selvää erillistä kantta. Vartijat komensivat elein Adamin ja Sallyn hommiin, nämä joutuivat vetojuhdiksi. Heille annettiin myös pienet selkäreput, joiden hetken tutkittuaan he olettivat sisältävän ruokaa. Nestettä sisältävä pullo oli tuskin muuhun kuin juotavaksi tarkoitettu, ja kiinteän ruoan pakkausten sisältö selvisi lopullisesti tuoteselos\-teista. Maisemaa ei ollut juuri näkyvissä, ainoastaan kaukana taivaanran\-nassa erottuva loivarinteinen vuori mikä johtui varmaankin auringon valosta, joka tuntui hehkuvan siinä suunnassa ympäristöä voimakkaam\-min. Adam tunnisti vuoren, se oli Titanin päiväntasaajalla aivan kuten sen ainoa kaupunkikin sekä tästä nähden suoraan itään. Viral\-lista nimeä ei ollut mutta kaupungin suunnalta katsottuna aurinko näytti aina nousevan vuoren takaa (Titanin sama puoli osoitti jatkuvasti Saturnukseen päin) joten sille oli annettu useita tähdes\-tämme johtuvia kansanomaisia nimityksiä. Toinen vartija osoitti sen suuntaan eikä Sallylta ja Adamil\-ta kestänyt kauankaan tajuta että kyseessä oli heidän matkansa pää. Kärryjen vetäminen ei osoittautu\-nut kovin raskaaksi, työn saattoi välttävästi tehdä yksinkin. Adam ja Sally sopivat antavansa toisil\-leen tarvittaessa tauon, elleivät albiinot sitä tehneet. {\it Pakko kai tuollaistenkin on syödä ja levätä, }todisteli Sally itselleen. Jonkin aikaa kuljettuaan he eivät tunteneet tulleensa lainkaan lähemmäksi vuorta, mutta jotain muuta he saivat selville. Maassa näkyvät jäljet olivat selvä merkki jonkinlaisesta tiestä, ainakin siitä että samaa reittiä oli käytetty aiemminkin. Jälkien laadusta saattoi lisäksi päätellä että sitä pitkin oli vedetty vastaavanlai\-sia kärryjä lukemattomia kertoja. Titanin maaperä oli nimittäin huomat\-tavan kova lukuunottamatta ohutta tomumaista kerrosta, eikä satun\-nainen kuljeskelu olisi jättänyt sellaisia jälkiä. Vetäjille vartijat sallivat yhden lepotauon nälän sekä muiden välttämättömien tarpeiden tyydyttämistä varten. Vartijat itse kuluttivat ajan rauhattomaan ympäristön pälyilyyn eivätkä missään vaiheessa osoittaneet väsymisen merkkejä. Sally oletti jokaisen albiinojen toimen olevan pelkkää hämäystä heidän suorittaessa ikäänkuin tausta-ajona paljon monimutkaisempia tehtäviä pystyvillä aivoillaan. Välillä hän sai jopa idean vartijoiden todellisesta olemuksesta: hehän saattoivat olla vaikka robotteja, mikä tuli sattumalta myös Adamin mieleen. Sally kuitenkin hylkäsi ajatuksen, hän ei voinut uskoa koneiden kykenevän telepatiaan, ainakaan sen tasoiseen mihin hän oli itsekin saanut kosketuksen. Kellon määrittelemällä iltapäivällä matkareitti alkoi viettää ylöspäin, aluksi huomaamattoman loivasti mutta alati jyrkemmin ja vasta silloin ystävykset, kuten heitä saattoi tässä vaiheessa nimit\-tää heidän sovittuaan aiemmat toransa ja jouduttuaan kohtaamaan yhteisen vihollisen, muistivat kuinka kaukaiselta vuori oli aluksi näyttänytkään - ja miten lähellä he nyt olivat. Rinteen jyrkkyys ei milloinkaan kasvanut sietämättömäksi, tosin joissain paikoissa ei ollut puhettakaan yksin vetämisen mahdollisuudesta jo epäsymmetrisen vaikutuspisteen vuoksi. Hiljalleen rinne alkoi tulla loivemmaksi, mikä tapahtui selvästi nopeammin kuin alun jyrkkeneminen, ja illan\-suussa kärryt lasteineen oli saatu turvallisesti laajalle, lähes tasaiselle laelle jonka lähes täydellisen tasaisuuden rikkoi selväs\-ti keinotekoisen muotoinen kohouma, yhtä korkea kuin leveäkin, melkein kuin matala tähystystorni. Ystävysten työ ei siihen päättynyt. Olennot osoittivat kärryihin lastattua laatikkoa sekä kohoumaa mistä Adam ja Sally olettivat että laatikko oli vietävä sinne. Oletus osoittautui oikeaksi; kohouma näytti lähemmässä tarkastelussa olevan taitavasti ilman sideaineita kivistä ladottu pyöreä, halkaisijaltaan viisimetrinen korkea raken\-nus vailla näkyvää kattoa. Tornin ympärillä näkyi useita muita\-kin albiinoja, joista Adam ja Sally eivät kyenneet erottamaan oppaitaan, jotka juuri olivat liittyneet kaltaistensa joukkoon. Kaikki he tun\-tuivat päivänva\-lossakin aivan samanlaisil\-ta, saati sitten yön hämärässä. Albiinot näyttivät puuhaavan jotain, niin kuin jokin rakennelma olisi ollut tekeillä. Adam ja Sally jättivät kärryt paikoilleen rakennuksen ulkoseinän viereen ja alkoivat yhdessä pysytellen etsiä sisäänpääsyä. Jonkin aikaa kierretty\-ään heistä alkoi tuntua että he olivat jo kulkeneet reilusti yli viisitoista metriä, enemmän kuin mitä täyteen kierrok\-seen vaadittiin ja ettei oviaukkoa löytyisi ollenkaan. Sitten he suureksi hämmästyk\-sekseen huomasivat tupsah\-taneensa sisälle. Torni oli todellakin pelkkiä seiniä, mitä tosin ei helpos\-ti huomannut. Sisäseinää reunusti jatkuva, matala penkki mikä antoi lisäpontta ystävysten ihmetykselle - mihinkään väliin ei oltu jätetty tilaa ovelle. Luonnon valon määrä oli miltei olematon, vaikka aurinko olisi paistanutkin saattoi sen valo ulottua sisään käytännössä vain keskellä päivää. Siksi keskellä huoneisiin jakama\-ton\-ta raken\-nusta sijaitse\-valla pyöreällä pöydällä lojui muiden omituis\-ten tavaroiden muassa kirk\-kaan keller\-tävän valkoisena hohtava pallo. Adam ja Sally eivät kaikessa ällis\-tyneisyydessänsäkään voineet pidättää uteliaisuuttaan, halua tutkia outoja esineitä joita kaikki tasopinnat olivat käytän\-nöllisesti katsoen täynnä. Pöy\-dälllä oli esimerkiksi jonkin eläimen nahasta tehty yksin\-kertai\-nen pussi joka tunnustelta\-essa vaikutti aivan tyhjältä mutta jonka sisältä löytyi kiiltäviä kiviä, harvinai\-sen puhtaan titaniitin palasia. Sitten oli nauha, johon oli pujotet\-tu tällaisia kiviä sekä hieman pehmeämmän tuntui\-sia, vaaleita kiilamai\-sia esinei\-tä. Sallyn tutkies\-sa pöydän antimia Adam keskittyi reunus\-tavaan penkkiin, eikä kumpi\-kaan puhunut toisel\-le mitään. Adam sivuutti useimmat löydökset vailla tuntemaansa mielenkiintoa keskit\-tyen ensinäkemältä tavattoman yksinkertaisen näköiseen kapineeseen. Se oli Adamin käsityksen mukaan eräänlainen jousisoitin, täysin vailla koristeita joita muut esineet tuntuivat olleen täynnä. Tasakylkinen, kapea kolmio oli kaikesta päätellen kaikukoppa sekä koko soittimen runko. Niin ikään kolmion muotoisen ääniaukon yli oli kiristetty kaksi valonlähteen hohteessa kiiltävää säiettä. Adam näpäytti toista kevyesti ja hänen korviinsa kantautui aavemaisten se\-kuntien kuluttua kirkaiseva ääni, ääni joka ei ollut lainkaan kaasumolekyylien värähtelyä vaan raken\-tui puhtaasta, kohteettomasta kauhusta. Adamia puistatti ja hän kääntyi Sallyn puoleen eikä tämä ollut ainoa hänen silloin näkemänsä henkilö. Sally oli selin Adamiin tuijottaen lasimaisesti edessään seisovaa kaljupäistä naista, joka jähmetti hetkeksi myös Adamin paikoilleen. Nainen oli verhonnut valkoisen vartalonsa ainoastaan vyöstä riippuvaan lannevaatteeseen mutta tämä ei ollut Sallyn ja Adamin huomion kohde. Nainen ei tuntenut tarvetta vaikuttaa millään lailla ystävysten mieliin mihin se varmasti olisi pystynyt sillä molemmat olivat lamaantuneet tuijottaessaan naisen silmiin, jotka nekin olivat tasaisen valkeat. Kumpikaan ei huomannut ettei naisella ollut hengitysnaamaria kuten heillä itsel\-lään sekä muilla albiinoilla. Myöskään useaan kohtaan naisen kehoa tatuoidut kuviot olivat jääneet huomaamatta; ne olivat pienempiä toisintoja salaseuran rakennuksen oven yläpuolella olevas\-ta. Tajuttuaan mitä oikeastaan olivat nähneet Adam ja Sally sulkivat äkkiä silmänsä kääntyen inhoa ja kauhua tuntien poispäin. {\it (zombie)} oli ainoa ajatus joka Adamilla oli mielessään. Hän ei kyennyt ajattelemaan mitään muutakaan ja unohti aikaisemmat oudot tapahtu\-mat. Hetkessä hänen mieleensä kuitenkin palautui järjetön tilanne rakennuksen sisäänpääsystä ja hänen mietteensä olivat vähällä mennä täysin sekaisin. Adam nipisti itseään. {\it Sarjakuvissa tämä toimii, mutta entä nyt? } Itsensä nipistäminen oli ainoa hänan tuntemansa keino selvittään valveen ja unen ero eikä se ollut aikaisemmin tullut tarpeeseen. Tämän vuoksi siihen ei voinut ollenkaan luottaa. {\it Kyllä tämän täytyy olla unta, }hän myönteli itselleen viimein. Tornin sisälle lipuminen oli oikeastaan ollut sangen unenomainen tapahtumasarja eivätkä aikaisemmatkaan seikat olleet olleet järin tavalli\-sia. Sally ei tiennyt, mitä ajatteli. Hän yritti kovasti selitellä itselleen kaiken olevan vain harhaa siinä onnistumatta sillä jokin hänessä tiesi kaiken olleen juuri niin kuin ne olivat. Hän oli pitkällisen opettelemisen tuloksena saavuttanut taidon ajatella kirkkaasti, vailla sanoja. Sitä ennen Sally, kuten kaikki muutkin ihmiset, tunsivat pakottavaa tarvetta pukea mieleensä rakentama tilanne sanoiksi ja ikäänkuin sanoa se ääneti jollekulle toiselle hänessä itsessään. Prosessi oli kestänyt odottamattoman kauan mutta hän oli onnistunut. Oli ollut yllättävän rasittavaa lopettaa kesken mielessään sanomansa lauseen mutta jatkaminenkin olisi ollut turhaa ajatuksen ollessa jo olemassa. Tällainen tapa ajatella oli suureksi hyödyksi hetkinä jolloin mielikuvia oli mahdoton pukea sanoiksi. Tavallisesti olisi ollut vaikeaa yhdistellä aivoissaan puhtaita ajatuksia mielen sanoihin. Jokin hänessä oli sitä mieltä että kaikesta omituisuudesta huoli\-matta tapahtumat olivat jotenkin järjellä selitettävissä, ne oli vain naamioitu keinotekoiseen mystiikan verhoon. - Tiedätkö, aloitti Sally, - minusta tuntuu että vaikka kaikki vaikuttaakin vähän yliluonnolliselta meitä on yksinkertaisesti huijattu. Adam ei ollut uskoa korviaan. Hänelle oli päivänselvää että jokin mitä hän ei itse kyennyt tieteellisesti selittämään kuului parapsy\-kologian piiriin. - Se on vienyt järkesi, vastasi hän vihaa pursuten, - se magia jota tämä kaikki muukin on! Sinun jos kenen tulisi olla selvillä henki\-maailman asioista! - Rauhoitu, Adam, en todellakaan ole päästäni vialla. Niin kuin juuri itse pääsit sanomasta, minä olen meistä kahdesta se joka enemmän tajuaa näiden asioiden päälle enkä ole onnistunut havaitse\-maan mitään yliluonnolliseen viittaavaa, lausui Sally vakuuttavan rauhallisella äänellään. Adam ei vähään aikaan voinut uskoa mutta myöntyi sitten. Hän näytti nololta onnistuen kuitenkin puheessaan säilyttämään arvoval\-lan tunnun. - Vai niin, sanoi hän viimein yrittäen kuulostaa puoliksi epäile\-vältä. - Sitten osaatkin varmaan sanoa, miten me itse asiassa jou\-duimme tämän rakennuksen sisälle kun siinä ei ollut minkäänlaista ovea. - Meistä vain tuntui siltä, meidät haluttiin saada uskomaan että niillä albiinoilla tai tällä paikalla on paranormaaleja kykyjä. Uskoisin että seinässä on vain ovelasti piilotettu salakäytävä jonka rakenne huijaa silmää. Näyttää aivan siltä ettei mitään aukkoa ole, mutta se on silti olemassa. - Silloinhan sen pitäisi löytyä käsin tunnustelemalla, ehdotti Adam puolueettomaan sävyyn. - Juuri niin, mutta sitä eivät nuo halua meidän tietävän. Ajattele mitä meille saatetaan tehdä jos vastustamme heitä siinä suhteessa? - Niinpä, heillä on ainakin ylivoima. Vähään aikaan ei kumpikaan sanonut mitään eikä oikeastaan ajatel\-lutkaan. Odottamisesta ei voinut puhua, ei vain ollut mitään sanot\-tavaa. Sallyn mieleen juolahti jossain vaiheessa: - Hei, muistatko, mitä meidän oikeastaan käskettiin tehdä? - Ai niin! Ne kärryt laatikkoineen piti tuoda tänne sisälle. Mitähän siinäkin oikein oli? - Tärkeämpää on, miten hoidamme itsemme ensin ulos. Albiinot eivät varmasti tykkää hyvää jos kävelemme kylmän viileästi takaisin samaa tietä kuin tullessamme. Silloinhan olisimme paljastaneet yhden heidän salaisuuksistaan. - Vielä pahempaa on jos poistumme vaikka kiipeämällä muurin yli, myönsi Adam hiljaa katuen välittömästi turhaa sanomaansa. Tässä vaiheessa hän ja Sally olivat istahtaneet muuria reunusta\-valle penkille, muutakaan levähdyspaikkaa ei löytynyt. Sally alkoi kuitenkin siinä määrin turhautua ainaisesta paikallaan nököttämises\-tä sekä ei-mihinkään johtavasta keskustelusta että hän päätti nousta kävelemään. Keskellä olevan pöydän ja penkin välisessä tilassa ei yhteen kierrokseen montaa metriä mahtunut, mutta paremman puutteessa jaloitteluun riitti pienikin matka, jopa pelkkä edestakainen astelu. Sally ehti laahustaa muutaman askelen kun hänen jalkansa törmäsi johonkin ja hän itse oli kaatua, mitä ei kuitenkaan tapahtunut kiitos hitaan kävelyvauhdin. Sally oli kompastunut samaiseen, kärryjen lastina olleeseen laatikkoon. Adam huomasi vaivoin yllättävän äänen ja kiirehti katsomaan. Molemmat seisoivat hetken ällistyneinä paikoillaan. Adam kehitteli jo mielessään uudelleen viriävää ajatusta olentojen paranormaaleista kyvyistä ja siitä, että kaikki oli vain unta ja odotti kovasti heräävänsä. Ympäristö, Sally... kaikki oli silti liian todenmukaista, oikea uni olisi jo loppunut. Sally piti tiukas\-ti kiinni kannastaan. - Joku on tuonut sen sisään meidän huomaamatta sellaisesta sala\-ovesta, hän tokaisi kuin ohimennen vailla tunnetta. Tällä kertaa Adam päätti olla kerta kaikkiaan uskomatta Sallyn höpinöitä. - Ei se voi olla mahdollista, asemastamme näki täydellisesti sisätilat eikä kukaan ole voinut tulla tänne huomaamattamme. - Älä ole niin varma. Katsos, ensinnäkin en usko että olet ollut viime minuutteina kovinkaan tarkkaavainen. Hämärä on vielä auttanut asiaa, vaikka pöydällä onkin valaisin. Jos nimittäin laatikko on tullut pöydän alla olevasta lattialukusta sitä on ollut melko vaikea huomata koska valonsäteet eivät sinne asti taivu. Adam oli edelleen epäluuloinen. - Just. Seuraavaksi väität kai että Morgan on kaiken takana ja piiloutunut itse tuohon laatikkoon. Hän kaiketi nauraa makeasti mutta sitä emme voi kuulla, koska laatikko on yksisuuntaisesti äänieristetty. - Älä viitsi. Voimme sitäpaitsi vaikka avata laati\-kon jos sen sisältö niin kiinnostaa. - Ei nyt sentään. Anteeksi vain, mutta minä en millään voi uskoa tätä todeksi. Tai sitten en halua uskoa. Melkein toivon että tämä olisi unta. - Ehkä se onkin, sanoi Sally viekkaasti hetken tuumattuaan. - Samaa unta jota kaikki muukin todellisena pitämämme on. Mistäpä sen tietäisi? \section{} Metamora maisteli ajatusta oman maailmankaikkeutensa eri osista, jotka olivat lähtöisin yhdestä mutta silti niin kovin erilaisia. {\it Eivät kuitenkaan kaikin puolin... }hän huomasi. Millainen neronlei\-maus, kaikessa yksinkertaisuudessaankin! Tieturin oli saatava tietää, kerrankin Metamora oli voittanut sen älykkyydessä. Tarkkailin parivaljakon keskustelua jatkuvasti ja minulle asia oli päivänselvä. Tarkoitan hienonhienoa eroavaisuutta tieturin ja Metamo\-ran ajattelutavoissa. Metamora ei ollut raskaista modifikaati\-oista huolimatta pystynyt hävittämään ajattelunsa inhimillisiä piirteitä, talonpoikaisjärkeä. Tieturi omasi valtavasti raakaa laskentakykyä mikä ei välttämättä auttanut tiettyjen asioiden oivaltamisessa. - Oletko muuten huomannut - tai oikeastaan älynnyt erään asian? kysäisi Metamora viileästi. - Minkä sitten? ihmetteli tieturi aidosti. - Se heijastaa valoa, tokaisi Metamora kuin ohimennen. - Sehän on päivänselvää -- - Meidän maailmankaikkeudenosamme valoa. Aivan kuin omat sileät pintamme heijastavat. Todennäköisesti samoin muutakin sätelyä. - Yritätkö sanoa että seinällä on jotain yhteistä oman materiamme kanssa? - Juuri niin. Ongelmamme onkin jo puoliksi ratkaistu, Metamora lausui voitonriemuisena. Tieturi päätti olla hetken aikaa vaiti vaikka asian käsittely veikin liian lyhyen ajan ihmisen käsittää. Se ikäänkuin osoitti nolostumistaan omien kykyjensä rajallisuudesta. - Et olekaan niin yksinkertainen kuin luulin, se myönsi lopulta. Voi olla että tuon toisen maailman energialajit ovat täsmälleen samoja kuin meidän. Tarvitsee vain horjuttaa seinän rakenneosasten välisiä liitoksia... - Läpimurtomme! Panepa toimeksi. \section{} - Oletko varma että se kannattaa? kysyi Adam epäileväisesti Sallylta heidän aikoessaan avata salaperäistä laatikkoa. - Uskoisin niin, ja usko onkin ainoa asia mihin voimme tällä hetkellä luottaa. - Usko... Adam alkoi miettiä sanan todellista merkitystä. - Siis - tarkoitatko niin kuin uskoa Jumalaan? hän uteli varovasti. - Miten niin jumalaan? töksäytti Sally. - Ei jumalaa ole olemassa\-kaan, ja vaikka olisikin ei hänestä nyt olisi mitään apua. - Nyt en oikein ymmärrä. Mihin muuhun sitä sitten voisi uskoa. Sally asetti topakasti kätensä lanteilleen ja tuhahti: - Itseesi, pöljä! Jumalat.. mitä ne mukamas ovat! toteti hän terävästi käsiään levitellen. Adam oli jo vastata kysymykseen vaikka sellaista ei odotettu, ja Sally jatkoi kuin huomaamatta. - Samaa sakkia kuin ystävät, tove\-rit... vain hieman paremmin arvostettuja. Kukaan ei ole todistanut niiden olemassaoloa, siksi niitä on helppo kehua pilviin asti - mitään pahaa he eivät tee, mutta kaiken hyvän takaa he aina löyty\-vät. Oikeata intergalaktista lehmän paskaa! Sinä itse olet ainoa johon voit aina turvata, vaikka mitään muuta ei olisi\-kaan. Adam tuumi jonkin aikaa Sallyn sanoja. - Tuossa on jotain, myönsi hän heilauttaen etusormeaan. Sally oli valmis jatkamaan mutta päätti suoda Adamille vielä hetken sulatella ajatuksiaan. - Tiedätkö, Sally, aloitti Adam, - minusta tuntuu että olen joskus pannut asioita Jumalan tiliin vaikka ne ovatkin olleet omien tekoje\-ni tulosta. - Ehkä. Sally piti parin sekunnin tauon. - Koetetaan nyt saada tämä loota auki. Ei tiedä milloin ne pigmenttivammaiset taas tule\-vat. - Totta. Mutta.. miten se nyt sitten onnistuu? En erota minkään\-laista liitoskohtaa. - Ei kai auta muu kuin käyttää väkivaltaa. Kulmat ovat varmasti heikoin kohta, aloitetaan niistä. Sally löysikin sopivan massiivisen kivenkappaleen ja alkoi kohot\-taa sitä kaksin käsin iskeäkseen laatikon kulman hajalle. - Älä, anna minun tehdä se, tuli Adam hätäillen väliin. - Miten niin? tiuskaisi Sally ja laski kivenmurikan maahan. - Et ole paikkakuntalaisia, ja vaikka esineet täällä tuntuvatkin kevyiltä nostaa niiden massa yllättää. - Niinpä niin. Minä tulen kuitenkin Ganymedeltä, jossa paino-massa-ero on vieläkin merkitsevämpi kuin täällä. Osaan kyllä käsi\-tellä sitä. Adam ei sanonut mitään, mutta hänen ilmeensä osoitti hyväksyntää. Sally nosti kiven takaisin ääriasentoonsa, veti henkeä ja kanavoi kaiken voimansa kiveen kiihdyttäen sen luontaisen putoamisliikkeen hetkessä moninkertaiseksi. Laatikon kulma sattui täsmällisesti keskelle kiveä joka jätti siihen vain heikon naarmun. Adam ja Sally vilkaisivat ällistyneinä toisiinsa. Heidän katseensa kohdistui kuitenkin takaisin laatikkoon jonka kansi alkoi juuri käynnistetyn mekanismin avulla vetäytyä auki paljastaen tuoreen ihmisruu\-miin. Sally ei saanut sanaa suustaan. Lukemattomat kysymykset tulvivat Adamin mieleen, jäädäkseen ikuisesti vastaamatta. He katsoivat toisiaan silmiin, sitten Morganin elotonta ruumista. Adamin huulet ja leuka alkoivat vavahdella, hetken kuluttua koko vartalo. Sally halasi häntä ja Adam takertui tähän kuin viimeiseen oljenkorteen. {\it Onkohan tuo edes oikeasti Morgan? }epäili Adam. {\it Jospa hän vain nukkuu.} {\it }Tämä olisi voinut olla mahdollistakin; ruumis ei osoittanut minkäänlaisia hajoamisen merkkejä. Ei, kaikki oli liian selvää, eritoten Sallylle jonka harkintakyky ei ollut sumentunut pitkäaikaisen ystävyyden tuloksena. Hän oli tosin sangen kiintynyt Morganiin mutta ajan kasvattamat siteet eivät voineet olla mitenkaan merkitsevät. He olivat lähekkäin sanomatta sanaakaan ajan, joka sillä hetkellä tuntui ohikiitävältä hetkeltä mutta jonka kestoa he jälkeenpäin ihmettelivät. Sinä aikana kellon pidempi viisari siirtyi usean pykälän verran eteenpäin. Sally kohotti epäröiden katseensa Adamin alkaessa hieman rauhoit\-tua. - Adam. Puhuteltu oli jo varsin rauhallinen. Hän kiinnitti katseensa ensin suoraan eteenpäin, sitten ylemmäs. Laatikon takana suoraan heidän edessään seistä torotti heitä aiemmin opastanut vartiomies joka näytti olleen siinä jo minuutteja. \section{} Tieturin väritön ääni kuului taas kerran {\it S/S Keinsteinin }kaiuttimis\-ta: - Mittaukseni osoittavat seinän olevan yhtä ainoaa hiukkasta. Yritys hajottaa sitä osiin epäonnistuu varmuudella. - Mitä!? kirkaisi Metamora. - Johan on kumma. Tällaista ei yleensä tapahdu. Sanoisin melkein, että tämä on erittäin epätieteellistä. - En tosin ole ottanut huomioon erästä mahdollisuutta. - No sano sitten ihmeessä mitä! - Että koko seinä on vain harhaa. - Voimme siis noin sain rysäyttää sen läpi? kysyi Metamora toi\-veik\-kaana. - Tarkoitan, etteivät mittaustulokseni todista mitään. - Siis.. niin, juuri! hihkaisi Metamora sormiaan napsauttaen. - Mitä nyt taas olet keksinyt? - On aivan mahdollista, ellei peräti todennäköistä, että joku tai jokin huijaa meitä uskomaan että seinä on olemassa. Eikö sinustakin? - Olet kieltämättä oikeilla jäljillä mutta nyt mennään kyllä liikaa filosofian puolelle. Jos siis oletetaan että tuo jokin on se, mitä jotkut kutsuvat Jumalaksi ja aivan kaikki, sinä ja minä, olemme vastaavanlaisia harhoja. - En minä aivan sellaista tarkoittanut... - Ymmärrän. Se on kuitenkin yksi mahdollisuus, jota ei pidä vähä\-tellä. - Niinpä. Tällainen sanahelinä ei kuitenkaan johda mihinkään, meidän on tehtävä jotain mitä olemme ainakin tähän asti pitäneet konkreettisena tekona. - Pääsimme siitä huolimatta taas askelen eteenpäin. - Nyt en oikein ymmärrä, sanoi Metamora kallistaen päätään. - Mittaukseni eivät ole sataprosenttisesti luotettavia. Mikä sitäpaitsi estää meitä olettamasta, että seinä on kuin onkin meikä\-läisen ydinvoiman koossa pitämä hiukkasjärjestelmä? - Ei mikään, Metamora naurahti. - Aiot siis pommittaa sitä an\-tiydin\-voimalla kumotaksesi ydinvoiman liimaavan vaikutuksen? - Voin ainakin yrittää. Meillä ei ole mitään menetettävää. \section{} - Minä en vielä tähän mennessäkään ole onnistunut tajuamaan noiden aavemaisten kalpeiden olentojen ajatuksenjuoksua. Heillä on kädet täynnä likaisia töitä, ja meidät sen kun istutetaan paikallemme. - Olet katsonut liikaa elokuvia tai sitten, mitä kyllä epäilen, lukenut liian monta sarjakuvaa, kommentoi Sally Adamille heidän istuessaan kädet ja jalat sidottuina lähellä albiinojen kyhäämää rakennelmaa. - Niin mutta... heillä on aseet ja sitäpaitsi miesylivoima. - Hekin ovat katsoneet riittävästi elokuvia ymmärtääkseen jujun. Pahojen poikien vangitsemat, viattomat ihmiset pistetään töihin näiden itse löhöillessä ja katsellessa sivusta. Todella hyvä sauma päästä pakoon. Adam elehti myöntymistä. - Sinä kun olet noin viisas, alkoi Adam hetken päästä korostaen ivallisesti sanaa 'viisas', - pystyt kaiketi kertomaan minullekin mitä ne tällä kertaa väsäävät? - Mielestäni... ehti Sally aloittaa. - Älä vain sano että tuo hökötys on jonkin sortin alttari, ja meidät uhrataan aamunkoitteessa auringonjumalalle. - En voi sanoa mitään jos alvariisi keskeytät minut! - Anteeksi. Sally oli jo hyväksyä anteeksipyynnön ihmisluonnon sekä epämiel\-lyttävät olosuhteet huomioon ottaen mutta päätti ottaa hyödyn itselleen. - Sallinet minun jatkaa. - Siitä vain, ja anteeksi todella. - Hmph. Niin. Minusta tuo vaikuttaa, aivan oikein, alttarilta, mutta auringonjumalasta en ole niinkään varma. Sally piti hetken tauon. - Pelkäänpä että se on Morgania varten. Adam hermostui hetkeksi, rauhoittui sitten äkkiä. Hän kykeni sittenkin selättämään surunsa mutta varsinainen hyväksyntä veisi vielä aikaa. - M-mitä tarkoitat, Morganistako uhri? - En tiedä, mutta minä todella pelkään hänen puolestaan. Adam ei kyennyt tuomaan ajatuksiaan julki. {\it Morganilla ei ole mitään hätää. Hän on saanut rauhan. } Sally havaitsi Adamin mietteet ja kun Adam tämän muisti, hän koetti äkkiä olla ajattelematta mitään. - Asia ei ole niin yksinkertainen kuin sinä luulet. Meillä, ehkä minullakin, on paljon opittavaa, lausui Sally vaimentaen ääntään loppua kohden. - Hän on vaarassa, ja pelkään että emme voi tehdä mitään. \section{} Erikoispalkinto sille, joka jaksaa kuunnella noita kahta vielä muutaman tunnin ajan. Täysin hyödytöntä väittelyä, joka ei tälläkään kertaa johtanut mihinkään tieturin väitteestä huolimatta. Heillä oli ollut täydet oikeudet kokeilla kaikkia eri vaihtoehtoja rajoituksi\-naan vain tieturin laskentakapasiteetti sekä aluksen antama ener\-giamäärä, joista ei pitäisi ongelmaa tulla. Heiltä kesti noin kauan tajuta, ettei mikään estä heitä tekemästä perättömiä oletuksia. Olin todellakin saanut tarpeekseni heistä ja valmis turvautumaan parhaa\-seen saatavilla olevaan apuun, omaani. Kykyjeni täydellinen rajattomuus oli selvitetty minulle pohjia myöten ja saatoin siis luottaa itseeni täydellisesti monissa suh\-teissa. Minulle olisi kenties ollut lastenleikkiä mennä rauhallises\-ti tuon lopullisen seinämän läpi jos vain olisin tiennyt, miten. Olin äärimmäisen turhauttavassa tilanteessa: tiesin pystyväni siihen kuitenkaan pystymättä. Onnekseni aluksen voimavarat olivat käytössäni. Metamoran ja tieturin sählätessä aluksen jättimäisten tykkien kanssa siirryin täysin huomaamatta avaruusskootteriin ja aloin tasaista vauhtia lipua seinää kohti. Aineettomana olisin suoriutunut pelkästä siirty\-misestä vaivoitta ilman apuvälineitä, mutta tarvitsin skootteriin asennettuja tehokkaita työkaluja. Arvelin pystyväni läpäisemään seinämän kunhan vain olisin riittävän lähellä, mihin nuo toiset eivät valtavalla aluksellaan kyenneet. Siinä välissä aloin ihmetellä erästä minua oikeastaan koko ajan vaivannutta asiaa. Olin poistunut ruumiistani mutta en kuitenkaan varsinaisesti kuollut. Käsitykseni mukaan kuolleet pääsevät jonkin\-laiseen paratiisiin tai sulautuvat yhteen maailmansielun kanssa. Kumpaakaan ei ollut tapahtunut minulle enkä uskonut nykyisen tilani olevan yksi vaihtoehdoista. Ruumiista poistumiseen liittyi yleensä jonkinlainen yhteys materiaruumiiseen, hopealangaksi sanottu, jonka olemassaolo oli kiinteästi riippuvainen siitä, oliko ruumis elossa. Olotilani ei saattanut olla mahdollinen ruumiini ollessa kuollut. En kuitenkaan uskonut sen - itseni hengissä säilymiseen niin pitkää aikaa. Miten siis oli mahdollista että olin kuollut, mutta en ollut? Kenties hopealangan ulottuminen toisiin maailmoihin oli vajavaista, henki\-ruumiini ei ollut tietoinen materiaruumiin tilasta. Toisen mahdolli\-suuden mukaan aika täällä kulki eri tavalla kuin omassa maailmassani ja koko täällä oloni aika vastaisi sekunte\-ja siellä. Nämä olivat pelkkiä olettamuksia, mutta viimeinen joka mieleeni tuli alkoi vaikuttaa pelottavan todelliselta: tämä oli siirtymävaiheeni elämän ja kuoleman välillä. Äkkiä muistin isäni neuvon. Olin rikkonut sitä, olin poistunut Metamoran vaikutuspiiristä. Kauhistelin hetken, mutta rauhoituin. En millään saattanut uskoa, miten olisin voinut selvitä paremmin seuraamalla häntä. Olin nyt oman itseni herra, eivätkä asiat tästä enää huonommiksi voineet muuttua. \section{} Auringon pitkät, tuliset sormet alkoivat kurotella taivaanrannan sekä sakean pilvikerroksen rajaamasta äärimmäisen kapeasta raosta sivellen Morganin paljasta, kalmankalpeaa ihoa. - Hei Adam, kuulehan... sanoi Sally hiljaa. - Niin? Onko sinulla jotain mikä tekisi oloni paremmaksi kun ystäväni ruumista uhrataan paholaiselle silmieni edessä, muuten en kuuntele. Sally oli jonkin aikaa vaiti, sillä hän ei ollut varma asian laadusta. - Adam... minusta tuntuu, olen oikeastaan aika varma siitä, että Löytö on täällä jossain. - Mitä? Adam hätkähti, ja hänen kasvonsa kirkastuivat selvästi. - Onko se mahdollista? Voi kunpa ilmaisimeni olisi nyt mukana. Onkohan {\it heillä }jotain tekemistä asian kanssa? - En usko, vaikka ei sitä koskaan tiedä. Katso, eikö olekin kaunis\-ta? Kaikki olivat enemmän kuin valmiina seremoniaa varten. Yhtä lukuun ottamatta albiinot olivat ryhmittyneet kaareksi aurinkoa vastapäätä alttarin suhteen yllään ainoastaan yksinkertainen koko ruumiini peittävä vaate. Sädepistoo\-leitakaan heillä ei ollut mukanaan, he luottivat vankien pysymiseen sidot\-tuina paikoillaan. Aivan alttarin vieressä seisoi Sallyn ja Adamin aikai\-semmin näkemä yksilö, noita. Minkään\-laista ääntä ei pidetty, kuten ei ennenkään. Auringon ensi säteet astuivat esiin koskettaen Morganin ruumista. Samalla hetkellä alkoi noita käsitellä taitavin ottein vasemmassa kädessään pitämäänsä kolmion muotoista soitinta. Melodia alkoi soida, se oli yhtäaikaa sekä karmaiseva että lamaannuttavan ihana. Se oli ainutkertainen yhdistelmä kuulaimpia jousisoittimia ja korviaviiltä\-vimpiä rääkäisyjä. Musiikki kietoi pauloihinsa niin albiinot kuin Sallyn ja Adaminkin. Aluksi ei mitään tuntunut tapahtuvan. Aivan huomaamatta alkoi alttarilla maannut ruumis liikautella jäseniään, kuin totutella elämään. Olento - sitä ei enää Morganiksi saattanut nimittää - nousi istumaan ja alkoi ihmetellä ympäristöään. Albiinot katselivat ylpeinä henkiin herättämäänsä ruumista, kuin esikoistaan. \section*{} - Tiedän ettei tällaisella ole vaikutusta toimintaasi mutta - onnea yritykselle. Metamora tuijotti tieturin näyttöruutuun uskoen hetken näkevänsä jotain inhimillistä. - Kiitos kuitenkin.. mikä tuolla edessä muuten on? Jokin esine on yllättäen tunkeutunut pian laukaisemamme säteen tielle. - Mitä, annahan kun katson. Metamoralta ei kestänyt kauankaan tajuta esineen todellinen luonne. - Se..sehän on minun skootterini! - Se on mennyttä, kvanttitykki laukeaa kuuden sekunnin päästä ja on lukittu asentoonsa. - Mutta kun.. - Mitä yhdestä skootterista, tarkoitus on päästä täältä pois! - Ei se sinne itsestään ole joutunut! Joku -- \section*{} Olento päästi kuuluvan örähdyksen mikä havahdutti Sallyn. Hän tajusi nopeasti mistä oli kyse. - Herää, Adam! Katso mitä hänelle on tehty! hän kirkui. - Mmmh... Olento suuntasi lasimaisen katseensa suoraan Adamin silmiin. Se tuntui tuijottavan hänen lävitsensä. - Ruokaanaminaminami.. se örisi mitä vielä tehosti sen suunpielis\-tä valuva lima. Adam oli kauhuissaan. - Meidän on tehtävä jotain! patisti Sally. Adam purskahti itkuun. - Katso, millaisen hirviön... ovat... hänestä tehneet! hän karjui itkunsekaisella äänellä. Sally koetti toimia. Sidottuna hänestä ei olisi mihinkään. Hän yritti keskittää kaiken tahdonvoimansa vapauttaakseen itsensä ja ystävänsä, mikä ei ollut helppoa. Hikikarpalot kihosivat hänen otsalleen ja valuivat hänen silmiinsä sumentaen ne hetkeksi. Työ ei ollut helppoa, mutta harjoitellut hän oli kovasti. Vihdoin Adam huomasi yllätyksekseen käsiään pitävien lukkolaitteiden avautu\-van, ja hänkin tunsi saavansa uusia voimia. Sally tuskasteli vielä aikansa onnistumatta avaamaan omia lukkojaan. Korkealla taivaalla välähti salaman tapainen, ja albiinoidenkin huomio kääntyi hetkeksi toisaalle. - Katso! huudahti Sally. Adam käänsi katseensa olennosta, joka sekin näytti hetkeksi hölmistyneen, outoon valoilmiöön. Se hälveni lähes yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Albiinot eivät kiinnostuneet asiasta sen enem\-pää, mutta sekä Sally että Adam tiesivät sen merkinneen paljon. Sally alistui kohtaloonsa jääden yhä kahlituksi. - Mene! hän komensi Adamia. - Sinun täytyy tuhota se! \section*{} Olin hämmästynyt, mutta jälleen myönteisellä tavalla. Keinoa, jolla olin palannut omaan maailmaani ei maksanut vaivaa selvitellä enkä olisi siihen kyennyt\-kään suunnattoman ilon täyttäessä mieleni. Alhaalla näin ihmisiä, suurin osa täysin valkoisia. Kauhukseni huomasin myös oman, alasto\-man ruumiini joka näytti kaikkea muuta kuin kuolleelta. Sitä näytti riivaavan jokin, ja minun oli pikimmi\-ten korjattava tilanne. Saat\-taisin vielä selvitä, mikäli ruumiini valtaaja ei olisi itse paho\-lainen. Adam epäröi. - En pysty siihen! En kertakaikkiaan kykene murhaamaan omaa ystä\-vääni! - Sinun on pakko! Koeta käsittää, rakas ystävä, että Morgan on iäksi mennyttä. Tuota ruumista hallitsee joku muu, ja sinun on tuhottava se antaaksesi ystävällesi rauhan. Adam ei vähään aikaan tajunnut mitään. Hän vain seisoi paikal\-laan kuin mieletön. Siirtyminen omaan ruumiiseni kävi sukkelaan, mutta jotain mätää siinä todella oli. En havainnut minkäänlaisen sielun läsnäoloa mutta jokin sitä ohjasi, ja oli ikään kuin portit mieleeni olisivat iäksi suljetut. {\it Miten se on mahdollista, tämä on minun ruumiini, minä itse!} {\it }Epätoivo alkoi vallata minut, mutta en silti heittänyt toivoa, pysyttelin vain passiivisesti ruumiissani odotellen parempaa kään\-nettä. {\it Tästä asiat voivat vain parantua.} {\it } Olento lähestyi Adamia ja hän oli varma ettei hänestä olisi hirviön käsittelyn jälkeen paljoa jäljellä. Hänen järkensä valo palasi yllättäen täydessä voimassaan ja hän ryntäsi suin päin alttarin luo, kohti noitaa. Albiinot eivät olleet kunnolla huomanneet vankinsa pakenemista eivätkä osanneet varautua tilanteeseen. Adam tönäisi noidan vaivatta kumoon riistäen tältä ensiksi soittokoneen. Olio huomasi sisällään meneillään olevan valtataistelun, ja pysähtyi paikalleen. Adam tajusi tilaisuutensa tulleen. - Anteeksi, Morgan, en todellakaan halunnut tätä mutta... - Älä jaarittele, anna mennä! komensi Sally rohkaisevalla äänellä. Olento ei odottanut sen enempää vaan huomasi jälleen hyökätä. Se kohotti nyrkkinsä mutta Adam oli sittenkin nopeampi. Hän näpäytti soittimen toista kieltä - samaista, jota hän oli koettanut aikaisem\-minkin - ja olento pysäytti liikkeensä ainoana päämääränään peittää korvansa. Sekään ei voinut sietää viiltävää ääntä, mutta ei Adamkaan kovin kauan. Hän otti salamannopeasti soittimen oikeaan käteensä ja upotti sen terävän kulman olennon silmien väliin. Se lyyhistyi maahan päästäen pitkän, etovan mölähdyksen. Kuin ihmeen kaupalla albiinot eivät tehneet elettäkään Adamia vastaan, eihän mitään suojeltavaa enää ollut. Näin valon, sitten kaikki oli lopullisesti ohi. \section*{} Aurinko nousi. \section*{} Varkaudessa 30.5. - 16.7.1995 \end{document}